Singapore-turismia

Olipas vaikea yrittää keksiä otsikkoa, joka yhdistäisi menneen viikon tapahtumia. Antti toipui sairaudestaan varsin nopeasti, kuume lähti muutamassa päivässä, ja yskää oli noin viisi päivää. Keskiviikkona Antti oli jo koulussa. Minä kävin silloin päivällä syömässä paikallisen Serenen kanssa, joka oli ollut samalla Water Resources Engineering –kurssilla. Kolme tuntia hurahti huomaamatta. Torstaina käytiin illallisella toisen kurssituttuni Mary-Annen sekä hänen belgialaisen poikakaverinsa kanssa. Tällä kertaa paikkana oli intialainen ravintola Samy’s Curry, jossa ruoka oli todella hyvää (ja tulista). Mukavaa oli jälleen. :)

Perjantaina käytiin aamulla elokuvissa katsomassa Pirates of Caribbean 3, joka oli ihan viihdyttävä, mutta välistä hieman tylsä. Singaporessa liikkeet ovat yleensä auki noin yhdeksään asti illalla, mutta tämä ei liene riittävästi, koska joka kuukauden viimeinen perjantai on ”Late night shopping”. Tällöin noin seitsemän suurta ostoskeskusta on auki puolilleöin. Käytiin illalla katsomassa menoa Orchard Roadilla ja löydettiin kummallekin paita / paitoja.

Lauantaina aamulla lähdettiin Yishun-kaupunginosaan, joka on keskellä ja pohjoisessa. Sen vanhassa ja pienessä elokuvateatterissa näytettiin vielä malesialaista kauhuelokuvaa Don’t look back (Jangan Pandang Belakang). Minun kauhuani elokuvaa kohtaan lievitti aika hyvin pieni tyttö, joka tuli perheensä kanssa myös katsomaan elokuvaa. Elokuvassa manattiin henkiä pois ihmisistä ja joku jäi kummittelemaankin. Muslimimaan tuotoksena Allah olisi manauksissa mukana ja kummitus ei riivannut, jos muisti rukoilla ja alussa & lopussa oli pätkä Koraania. Välistä hyytävä, välistä huvittava, paikoin junnasi pahasti paikoillaan ja pari kertaa säikäytti.

Täältä mentiin odottelemaan Night Safarille pääsyä Bishan-kaupunginosaan, josta löytyi buddhalaisten luostarikompleksi. Se oli kovin hiljainen lauantaina keskellä päivää, mutta muutama okranväriseen kaapuun pukeutunut kalju munkki nähtiin. Temppeleissä oli buddhan kuvia ja kengät piti jättää ulkopuolelle. Luostarikompleksi oli iso, rakennukset hienosti koristeltuja ja tunnelma rauhallinen. Sieltä käveltiin suurehkon puiston läpi Ang Mo Kio –asuinalueelle, jossa asuinkerrostaloista päätellen asuu epäilemättä useampi 10 000 ihmistä. Siitä huolimatta yksityisautojen määrä oli ihailtavan pieni, ja vihreyttä sekä puistoja kaupunginosasto löytyi ilahduttavan paljon.


Pieni osa luostarikompleksista.

Oltiin Night Safarilla niin hyvissä ajoin, että odoteltiin Night Creatures –shown alkua valoisan aikaan. Show ei paljoa eronnut äitin & isän kanssa näkemästäni, mutta käärmeen löytyminen oli taaskin mukavaa. Tällä kertaa paikalla oli muutama bussilastillinen intialaisia, joten pääsimme jonottamaan juna-ajelua pariksikymmeneksi minuutiksi. Norsut, antiloopit, hyeenat ym. eläimet olivat upeita. Tram-ajelun jälkeen lähdettiin kävelemään pari kilometriä polkuja, joiden varrella nähtiin eri eläimiä: leopardi, villikissoja, saukkoja, kaimaani, lepakkoja, huuhkaja, piikkisikoja, kirahveja ja seeproja. Ehdottomasti parasta oli nähdä pieni, arka ja suurisilmäinen yöapina, joka kiipeili erittäin taitavasti ja hitaasti puussa. Reitillä oli myös valtava häkki, johon päästiin sisälle ihailemaan suuria lepakoita. Toinen iso häkki oli rakennettu isokokoisille liito-oraville, joiden liitäminen oli hienon näköistä! Oli taas loistava kokemus, varsin mukavaa oli kiertää kävely-polut, joilla pääsi tarkemmin katsomaan eläimiä.

Sunnuntaina, eli eilen, käytiin malesialaisten kaupunginosassa syömässä. Ihmeellistä tässä maassa on sekin, kuinka hyvin eri kansojen sulauttaminen yhteiskuntaan on onnistunut. En ole missään huomannut / kuullut tai lukenut mitään rasistista Singaporessa! Ihmiset ovat enemmän uteliaita kuin pelokkaita erilaisia ihmisiä kohtaan. Varsin monista kansallisuuksista huolimatta alkuperäiset kulttuurit on pyritty ainakin jollain tasolla säilyttämään: kaupunginosia on ainakin intialaisille, malesialaisille, kiinalaisille ja eurooppalaisille. Tämä suvaitsevaisuus on niin ihailtavaa, sitä epäilemättä tulee paikoin Suomessa ikävä. Siellä monesti ollaan niin kauhuissaan ihmisten erilaisuudesta, joka on vain normaalia ja toivottavaa. Arvelisin koulukiusaamisen ja rasismin johtuvan pitkälti juuri tästä erilaisuudenpelosta. Vaikka kansallisuuksilla näyttää olevan joitain erityispiirteitä (singaporelaisilla käveleminen maleksimalla), ovat yksilöiden väliset erot epäilemättä suurempia.

Kahvilassa luettiin paikallista ilmaisjakelulehteä, jossa oli kokonainen aukeama ympäristöasiaa. Se lähinnä käsitteli sitä ongelmaa, että voi olla muodikas, vaikka ottaakin ympäristön huomioon. Kaiken keskellä oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen fakta: keskimäärin singaporelainen käyttää noin 650 muovipussia vuosittain. Eli noin kaksi muovipussia joka päivä. Määrä ei ole mitenkään järkyttävä, kun on asunut täällä puoli vuotta, mutta eurooppalaiseen tasoon verrattuna aika huikea. Arvioisinkohan saavani / ostavani noin 15 muovipussia vuosittain Suomessa, täällä niitä on kertynyt erittäin ahkerasta ”I don’t need a bag” –sanomisesta huolimatta noin 40. Yleensä kauppojen kassat vaikuttavat närkästyneiltä, kun tarjoamme omia kassejamme heidän heppoisten muovipussiensa sijaan. Pari kertaa on sentään herunut hymy ja joskus jopa rohkaiseva kommenttikin. Vaikuttaa ehkä pieneltä yksityiskohdalta, mutta vuosittain 4,2 miljoonan singaporelaisten 2730 miljoonan muovipussin valmistaminen sekä hävittäminen kuluttaa aika lailla luonnonvaroja sekä saastuttaa ympäristöä.

Tänään oli vuorossa Changi Prison & Chapel Museum, joka sijaitsi lähellä lentokenttää (Changi Airport). Changi tarkoittanee puuta, museon näyttelyn mukaan. Saaren sillä laidalla oli toisen maailmansodan aikaan suuri sotavankialue. Museossa kerrottiin japanilaisten hyökkäyksestä ja Kaakkois-Aasiaan valloituksesta noin vuosina 40-42. Meille on koulussa kerrottu, että maailmansota-nimeä voitiin alkaa käyttää vasta japanilaisten iskusta amerikkalaisten Pearl Harbor –tukikohtaan 7.12.1941, mutta mielestäni maailmansodan merkit täyttyisivät jo sekä saksalaisten että japanilaisten valloitusretkistä omilla ”lähi”alueillaan. Ei meille ollut koulusta juuri jäänyt mieleen tämän Kaakkois-Aasian tilanne toisessa maailmansodassa. Siis se, että japanilaiset olivat valloittaneet lähes koko alueen Indonesian saaria myöten. Jos totta puhutaan, niin ei meillä kyllä koulusta ole jäänyt juuri mitään mieleen Aasiasta.

On aika hävettävää myöntää, etten tiennyt Kaakkois-Aasian maista juuri mitään ennen täällä asumista. Nimiä olisin ehkä osannut sanoa, pääkaupunkeja parille maalle, kartalle laittaa ehkä Indonesian ja Thaimaan. Mutta ei meidän ole tarvinnut osata, sen sijaan on ollut keskeistä tietää suomalaisten ja eurooppalaisten kirjailijoiden teoksia läpi vuosisatojen. Hesarissakin oltiin huolissaan suomalaisten nuorten huonosta yleistiedosta: yleistietotestissä piti tietää ”Tulitikkuja lainaamassa” –kirjan kirjoittaja vaihtoehdoista Aleksis Kivi, Maiju Lassila, Saima Harmaja tai Mika Waltari ja sen lisäksi Kiinan presidentti vaihtoehdoista Mao Tsetung, Hu Jintao, Kim Jong-il tai Kungfutse. Aika mieletöntä minusta! Kiinassa asuu 1,2 miljardia ihmistä, ja me tiedämme maasta pari suurinta kaupunkia, ympäristöongelmat, Kiinan muurin ja yhden lapsen politiikan. Vastaavasti Indonesiassa on 220 miljoonaa ihmistä, hieman vähemmän kuin USAssa (300 miljoonaa) ja maasta tiedetään ehkä sademetsähakkuut, palmuöljyviljelmät, Bali ja Jakarta. En ehkä kertoisi tästä näin yksityiskohtaisesti muuten, mutta singaporelaiset tietävät paljon Euroopasta: kellekään en ole selittänyt Suomen sijaintia, sen sijaan pääkaupunkimme nimi muistetaan hyvin usein.

Takaisin museoon :) Se oli aika tyypillinen sotamuseo, mutta varsin avartava, koska tämän maailmankolkan sotahistoria ei ole ollut vahvimpia osa-alueitani. Huomattavaa ehkä oli se, että japanilaiset taisivat vangita eniten eurooppalaisia / australialaisia, ehkä haluten itselleen maineen maan vapauttamisesta länsimaiden ikeestä. Paljon ihmisiä lähetettiin myös rakentamaan Thaimaasta Burmaan menevää rautatietä, jota alettiin kutsua ”Death railway”, koska noin 100 000 vankia kuoli rakennustöissä.

Historia-osuuden jälkeen suuntasimme Singapore Food Expoon, eli valtaville ruokamessuille. Vaikka ne oli etupäässä erilaisten tuotteiden markkinointiin, jaeltiin siellä paljon maistiaisia sekä myytiin halvalla syötävää. Yllätykseksemme messuilla oli Pan Suolan esittelypiste! Paikallinen esittelijä hoksasi aika pian meidän olevan Suomesta, koska tunnistimme merkin vaivatta. Vakuutimme, että suurin osa kotitalouksista käyttää Suomessa Pan Suolaa sen terveellisyyden vuoksi. Muutoin saatiin maistella erilaisia ja pääosin hyviä ruokia, kierrellä, katsella ja ihmetellä. Messuilla vierähti noin pari tuntia, ja sinä aikana näimme kolme muuta länkkäriä, paikallisia olisiko ollut tuhat.

Viikonloppusuunnitelmissa on reissu Indonesiaan, Sumatran saarelle. Lennämme torstaina Medaniin, joka on Pohjois-Sumatran suurin kaupunki (2,6 miljoonaa ihmistä) ja maanantaina sieltä takaisin Singaporeen. Väliaika on tarkoitus viettää Lake Toba –järvellä, joka on erittäin suuri sammuneen tulivuoren romahtaneeseen kraateriin syntynyt järvi. Alun perin oli tarkoitus matkustaa Indonesiaan laivalla ja maan sisällä enemmän bussilla, mutta ajan lyhyyden vuoksi lentomatkailu voitti tällä kertaa. Bussimatkailu Sumatralla on aika hidasta: keskinopeus pääteillä on noin 40 km /h.

Sunnuntai-iltana olivat kurssieni tulokset nähtävillä netissä. Aika lailla jännitti ennen niiden näkemistä, koska en yhtään osannut arvioida oliko osaamiseni ja työmääräni riittävä. Ilmeisesti se oli: jätehuolto-kurssista ja Environmental Technology-kurssista tuli A-, Water Resources Engineering B+ ja vaikein kaikista kursseistani Water Treatment Process B. Paras arvosana olisi A+ ja huonoin hylätyn (F) jälkeen D. Olen siis varsin yllättynyt ja ilahtunut! :)

Odottelua ja jonottamista

Ja paljon muutakin, toki. :) Reissusta selvittyämme torstain Antti vietti aika pitkälti To Megatherion –levykaupassa ja minä kävin pgp:llä näkemässä Kirsiä, joka oli viimeistä päivää Singaporessa.

Perjantaina aamulla lähdettiin Jurong-kaupunginosaan (Boon Lay-metroasemalle), josta bussilla Jurong Reptile Parkiin. Lonely planetin mukaan matelijapuistossa näkisi käärmeitä, liskoja ja matelijoita, mutta puisto oli mennyt kiinni pari kuukautta sitten... Päätettiin käväistä aivan vieressä olevassa Jurong Bird Parkissa, joka osoittautui mukavaksi paikaksi. Emme olleet kuitenkaan valmistautuneet kuumaan päivään eläintarhassa, joten vietimme puistossa vain pari tuntia nähden flamingoja, papukaijoja, pöllöjä, pelikaaneja, pingviinejä, mandariinisorsia, joutsenia, strutseja ja emuja.

Sieltä siirryimme elokuvateatteriin katsomaan Blades of Glory – taitoluistelukomedian. Minä olisin voinut tietysti katsoa koko elokuvan verran taitoluistelua, mutta siihen oli epäilemättä kehitetty tarina ympärille – tällä kertaa miespari pariluistelun arvokisoissa. Ihan yllättävän hauska ja viihdyttävä elokuva, vaikka Antin kanssa nauroimme paikoin hieman eri jutuille paikallisten kanssa. Spoileri: Ihan leffan alussa nuori taitoluistelulupaus (ei vielä ole ollut valmennuksessa) tekee ulkojäällä jonkun kaksoishypyn (muistaakseni lutzin). Meistä tämä oli vallan huvittavaa, kenestäkään muusta leffan katsojasta ei...

Leffateatteri oli aivan Boon Lay –metroaseman lähellä, josta sitten matkustettiin ensin metrolla pari pysäkkiä ja sitten bussilla Pirjon luo. Tällä kertaa oli hyvä sää, käytiin uimassa heidän talorykelmänsä pihalla olevalla uima-altaalla (täällä taitaa olla aika tavallista, että talojen pihalla on uima-allas). Juteltiin ja saatiin erinomaista lasagnea, salaattia ja jälkiruokaa. Pirjo on asunut Singaporessa 10 vuotta. Hän kertoi Singaporen autopolitiikasta: Täällä pitää hakea 10 vuotta kerrallaan voimassa olevaa lupaa, jolla voi ostaa auton. Tällä tavoin hallitus pystyy säätelemään autojen määrää, joka epäilemättä muutoin paisuisi kohtuuttomiin. Koska lupa täytyy uusia noin 10 vuoden välein ja edellytyksenä usein on auton hyvä kunto, ei vanhoja autoja tässä maassa näy lainkaan.

Mukava reissu, bussilla päästiin suoraan Lavender-aseman viereen. Selitin näistä matkoista siksi näinkin yksityiskohtaisesti, että reissattiin päivän aikana noin 50 km vaihdellen erilaisilla julkisilla, hintaa tälle tuli noin 9 S$, eli 4,5 e. Aika vähän ajatellen, että tunnin bussikertalippu Oulussa maksaa 2,5 e.

Lauantaina mentiin Antin koululle Water festival –tilaisuuteen. Lippuun oli merkitty tilaisuuden kestoksi klo 12-16.30. Saavuttiin ajoissa paikalle, laukkumme katsottiin kameroiden varalta, joita ei saanut viedä auditorioon ja pääsimme istumaan paikoillemme. Vähitellen meille alkoi selvitä, että lippuihin printatusta aloitusajasta huolimatta varsinainen ohjelma alkaisi 12.50. Istuskelimme ja odottelimme siis 50 minuuttia. Kun ohjelma vihdoin alkoi, kunniavieras, koulun rehtori, saapui paikalle aplodien saattelemana yleisön seistessä. Hän avasi tilaisuuden leikkaamalla joulukoristenauhan poikki. Alkupuolen esitykset olivat todella hyviä: tanssia ja musiikkia eri puolilta Aasiaa. Sitten alkoi noin 1,5 tuntia kestänyt ilmeisesti kiinankielinen näytelmäkavalkadi (kaksi näytelmää), joka oli epäilemättä hauska. Ongelmana oli tosiaan kieli, jota käytettiin ilmeisen hyvin yleisön naurunremahduksista päätellen. Kaikki muut ympärillä istujat näyttivät olevan vallan perillä näytelmän tapahtumista, mutta meitä alkoi yllättäen pitkästyttää kaksiosaisen näytelmän toisessa osassa, joka ei tuntunut loppuvan ikinä.

Kun se sitten vihdoin loppui, saatiin vielä taputtaa koko esiintyjäporukalle, aplodeerata seisten kunniavieras ja hänen seuralaiset pois ja kuunnella Temasek Polytechnik:n omaa laulua. Auditoriosta päästyämme meille jaettiin varsin nopeasti ruokaa: Newater-vettä sekä erinomaista mayanmarilaista kana-riisiä. Vaikka tapahtuman kiinankielisyys oli aika ihmeellistä maassa, jonka virallinen kieli on englanti ja koulussa, jonka virallinen kieli on myös englanti, oli vesijuhlaan silti mukava osallistua. Singaporelaiset eivät tietenkään olleet lainkaan häiriintyneitä alun 50 minuutin odottelusta; voin vain kuvitella suomalaisten reaktioita vastaavassa tilanteessa. Jotta varmasti osaisimme oikeille paikoille auditoriossa, oli meitä opastamassa noin viiden metrin välein joku oppilas. Erehdyin katsomaan seinällä ollutta penkkinumerokarttaa, jolloin luoksemme välittömästi säntäsi joku avustamaan. Matkalla ruokajonoon sekä syömään pihan toiselle puolelle opastajia oli noin 20 metrin välein; osan rooliin kuului sanoa: ”Please, proceed.”

Ruokailun jälkeen lähdimme aika pian kotia kohti, tosin Mustafa-kaupan kautta. Tällä kertaa ei jaksanut niin etsiä tuliaisia ym. valtavasta kaupasta, joten ostokset rajoittuivat ruokaan ja Antin sukkiin.

Sunnuntaiaamuna todettiin sitten ylläri, Antilla oli ilmiselvästi kuumetta. Oli kuulemma ollut jo edellisenä iltana ja yöllä oli paleltanut valtavasti. Hätähän sitä hieman tuli, kun trooppisten tautien oireita alettiin miettimään. Malaria puhkeaa yleensä 6-12 päivän kuluttua loista kantavan hyttysen pistosta. Tosin tautia voi esiintyä vielä vuoden jälkeen malaria-alueella vierailusta. Oireina malariassa on todella korkealle nouseva kuume, joka johtuu punasoluihin tunkeutuneiden loisten lisääntymisestä ja punasolujen puhkeamisesta, jotta loiset voivat valloittaa uusia punasoluja. Kuume laskee äkisti loisten tunkeutuessa uusiin punasoluihin ja lisääntyessä siellä. Tässä vaiheessa täytyisi hakeutua lääkäriin, koska kuume nousee ja laskee aina uudelleen, kunnes ihminen menehtyy.

Lievempi malaria voi olla myös vain hyvin tehokas flunssa. Dengue-kuumetta esiintyy Singaporessakin, mutta sen ei pitäisi olla terveelle aikuiselle ihmiselle vaarallinen. Sekin tarttuu hyttysen pistosta, ja Pirjon luona ollessamme naapurustosta nousi valkoista savua, jolla kuulemma myrkytetään hyttysiä denguen leviämisen estämiseksi. Ennen lääkäriin menemistä piti soittaa Suomeen vakuutusyhtiöön, josta puhelu käännettiin Tanskaan, koska siellä hoidetaan matkustusvakuutuksen sairaustapaukset. Saatiin ohjeita ja sairaaloiden nimiä. Sitten pikaisesti taksilla Mount Elisabeth –sairaalaan, jossa on 24/7 auki oleva hätätapausvastaanotto.

Antti täytti pari lappua ja ilmoitti haluavansa lääkärin vastaanotolle. Pienen odottelun jälkeen sairaanhoitaja mittasi kuumeen (37,9) ja kyseli muita oireita. Sen jälkeen odoteltiin lääkärin vastaanotolle pääsyä. Nuori lääkäri vaikutti hyvältä, kyseli tarkkaan oireita ja halusi testata malarian ja dengue-kuumeen. Sitten odottelemaan verikoetta. Kokenut sairaanhoitaja otti verta noin 10 ml. Tämän jälkeen odoteltiin lääkkeiden valmistumista. Sairaaloissa ja klinikoilla on apteekki samassa, kätevää. Lääkäri oli määrännyt kuumeeseen antiobiottia otettavaksi kaksi tablettia kaksi kertaa päivässä, Panadolia (500 mg parasetamol) kaksi tablettia neljä kertaa päivässä ja yskänlääkettä 10 ml kolme kertaa päivässä. Hurjan oloinen lääkitys, ainakin Panadolin suhteen...

Lääkkeiden saamisen yhteydessä olisi pitänyt luonnollisesti maksaa. Vakuutusyhtiössä oli kuitenkin sanottu, ettei meidän tarvitse maksaa, vaan he hoitavat maksun. Emme heti hoksanneet sanoa kansainvälisen vakuutusyhtiön nimeä, ja virkailija ei meinannut uskoa meitä. Kolmikirjainen SOS-sana vaikutti taikasanalta, kaikki tuntui järjestyvän. Heiltä tarvittiin vain maksusitoumus-faksi. Sitä odoteltiin tovi, mutta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Käytiin kysymässä ja hetken päästä osoittautui, että faksi ei toimi (”mustepatruuna” lopussa). Joku hoitaja alkoi epätoivoisesti korjata sitä, mutta ei osannut. Tilanne vaikutti jo hieman toivottamalta. Kysyttyämme paljastui, että vahtikopissa olisi faksi, jonka numeroon sitten pyydettiin uudelleen lähettämään faksia. Sitä ei tuntunut kuuluvan, ja sähköpostiosoitettakaan ei kuulemma vaihteeseen ole. Meitä hoitanut lääkäri pyöri vastaanottotiskillä ja antoi sähköpostiosoitteensa, johon sama maksusitoumus lähetettiin. Suunnilleen samalla hetkellä vahtikoppiinkin oli tullut faksi. Koska olimme olleet sairaalassa jo niin kauan, olivat verikokeen tulokset tulleet ja selvisi, ettei Antilla ole malariaa eikä dengue-kuumetta.

Tulleeseen faksiin oltiin tyytyväisiä ja pääsimme vihdoin lähtemään. Olimme olleet sairaalassa noin viisi tuntia, josta noin kaksi tuntia kului maksuasian hoitamiseen. Ilman oma-aloitteisuutta olisimme hoitaneet maksuasiaa vielä paljon pidempään, koska virkailijoista kukaan ei ottanut asiaamme omakseen ja saimme jatkuvasti tivata vaihtoehtoisia tapoja hoitaa asia. Joka välissä meitä oltiin ohjaamassa istumaan ja odottamaan, johon emme enää alun jälkeen suostuneet. Onneksi se kuitenkin loppuunsa selvisi, eikä tarvinnut maksaa 370 S$ maksua luottokortilla.

Sairaalasta sitten syömään ja etsimään taksia, jolla lähdimme Singaporen itäosaan, Pasir ris:iin, katsomaan Dragonforce-powermetallibändin keikkaa. Liput oli hankittu muutama viikko sitten, joten taudista huolimatta päätettiin käydä siellä. Lippuihin aloitusajaksi oli merkitty klo 19.00, joka tarkoitti sitä, että portit avattiin tällöin. Jono porteille oli huikea, ja se eteni tasaisen hitaasti. Lippuja oli myyty yli tuhat. Hieman epätoivoa aiheutti se, että luulimme bändin aloittaneen soittamisen jo seitsemältä. Onneksi näin ei ollut, joten päästessämme sisään noin puoli kahdeksalta saimme odotella vielä puolisen tuntia. Paikalla oli tietysti paljon paikallista nuoria, joiden päältä on hauska bongata suomalaisten bändien (Amorphis, Children of Bodom...) paitoja. Olisimme saaneet VIP-liput ja backstage-passitkin Antin kaverin kautta, jos olisimme hoksanneet ilmoittaa hänelle aiemmin. No, parempi ehkä tällä kertaa ilman passeja.

Keikka oli hyvä, bändi ilmiselvästi nautti esiintymisestä. Lähdimme pois hieman ennen pääjoukkoa, jotta saisimme helpommin taksin. Siihen ei mennytkään kuin hetki ja pian olimme jo kotona. Maanantai oli kummallakin kotipäivä, tosin minä kävin uimassa lähellä olevalla uima-altaalla (tai swimming complex). Se oli singaporelaiseen tapaan siisti ja hyvä, maksoi 1 S$. Illalla kuulin Villeltä, että Otso-käärmeemme voi vallan hyvin ja on ilmiselvästi kasvanut. Ville oli ottanut pari kuvaa heidän Helin kanssa sitä ruokkiessaan, tässä teillekin yksi ilahduttamaan päivää. :)

Borneon viidakoissa

Matka alkoi torstaiaamuna puoli viideltä, jolloin lähdimme kävelemään läheiselle taksiasemalle. Olin edellisenä päivänä käynyt sopimassa kuljettajan kanssa, että hän kuljettaa meidät viideltä Malesian puolella (Johor Bahrussa) sijaitsevalle lentokentälle. Olin maksanut tästä kymmenen dollaria panttia, mutta kuskia ei näkynyt. Onneksi taksiasemalla (täältä lähtevät pitkänmatkan taksit Malesiaan) oli muita kuljettajia / henkilökuntaa, jotka sitten soittivat kuskillemme. Hän oli käsittänyt, että vasta seuraavana aamuna, vaikka huomisesta oli koko ajan puhe. Onneksi saimme kyydin toiselta kuskilta, ja maksettu pantti otettiin huomioon. Johor Bahrun kenttä oli aika kaukana, mutta onneksi rajalla ei ollut ruuhkaa ja pääsimme sinne ajoissa.

Lento Air Asia –koneella sujui hyvin. Muita länsimaisia ei juurikaan ollut, mutta siihen on jo tottunut aika hyvin. Kota Kinabalun lentokentällä selvittelimme kuljetuksia, ja päädyimme taksien riistohintojen (20 RM keskustaan) sijasta menemään paikallisella bussilla (1 RM) kaupungin keskustaan. Täällä sekä lyhyen- että pitkänmatkan busseissa on kuljettajan lisäksi rahastaja, joka kiertää bussissa pysähdyksen jälkeen myymässä lippuja. Girtel ja Annika olivat juuri aamulla lähteneet Kinabalu-puiston pääpaikkaan, joten mekin lähdimme sinne bussilla.

Matka kesti useamman tunnin, vaikka välimatkaa oli vain noin 100 km. Meidän täytyi ensin mennä keskustasta yhdellä bussilla terminaaliin, josta pitkänmatkan bussit lähtevät. Siellä täytyi odotella noin 1,5 tuntia. Odotellessamme Annika soitti, että he pääsivät kiipeämään Kinabalu-vuorelle. He olivat hyvällä onnella saaneet vapaat nukkumapaikat puolivälin majasta.

Girtel ja Annika olivat varanneet meille yöpaikat hostellista puiston pääpaikasta. Kiertelimme illalla pääpaikan ympäristöä, kuuntelimme sivukorvalla kiipeilyopastusta (noin 90 % asioista oli itsestäänselvyyksiä) ja söimme erinomaista mongolialaisittain maustettua kasvis-lihakastiketta. Kinabalu-puiston pääpaikka sijaitsee noin 1600 metriä merenpinnasta, joten illalla lämpötila laski noin 18 asteeseen. Kai sitä tähän tropiikin ilmaan on tullut totuttua, kun vilu pääsi jo tuossa lämpötilassa luihin ja ytimiin pitkähihaisista ja –lahkeisista vaatteista huolimatta. Huh, kuinkahan sitä Suomen kesässä tarkenee; tai Antti syyskuussa; saatika ajatellen niitä, jotka palaavat Suomeen täältä joulukuussa.

Yö sujui suhteellisen hyvin, vaikka katonrajassa yöpyi noin seitsensenttinen rukoilijasirkka, pieni torakka / kovakuoriainen livahti päivemmällä patjan alle ja käytävällä / vessassa oli kymmeniä erikokoisia perhosia (suurimpien siipien kärkiväli noin 10 cm). Hyönteiskammoni on pakostakin hieman lieventynyt... Yöllä Suomesta tuotu lämpökerrasto oli paksun peiton alla tarpeen. :)

Aamulla toiveikkaana kyselemään mahdollisia majoituksen peruutuspaikkoja. Kinabalu-vuorelle kiivetään yleensä kahdessa päivässä: ensin noin 3,3 km:n korkeuteen Laban Rataan ja sieltä seuraavana aamuna (tai aamuyöllä) huipulle ja samana päivänä takaisin. Meillä ei ollut siis majoitusta Laban Ratasta, ne oli varattu täyteen ja maksettukin jo varmaan kuukausi etukäteen. Yhteentoista mennessä kukaan ei ollut soittanut ja perunut tuloaan. Koska kaikkien kiipeilijöiden täytyi ostaa kiipeilylupa, he pystyivät kartoittamaan kiipeämään lähteneet ja vertaamaan sitä määrää majoituspaikkoihin. Kävimme aamupäivän aikana kysymässä mahdollista majoitusta noin kuusi kertaa, ja yleensä aina joku tiskin takana olleista nuorista naisista hymyili ja sanoi: ”Sorry, there’s no cancellations.” Kun viimeistä kertaa kävimme kysymässä, hieman ennen yhtä, saimme saman vastauksen. Kolme kertaa vielä varmistimme, että onko hän aivan varma. Kun asia kuulemma oli näin, menimme nieleskelemään pettymystämme läheisille penkeille. Siinä kumpainenkin puimme itseksemme asioita, kunnes Antti päätti käydä jatkamassa huoneemme varausta pääpaikassa. Tiskillä sattui silloin olemaan nuori mies, joka aiemmin oli meille selittänyt varaussysteemiä ja sitä, kuinka he tarkistavat, ovatko kaikki tulossa. Antti vielä kysäisi, että Laban Ratassahan ei ole majoitusta. Tämä Dominic päätti vielä tarkistaa, ja kas, meille löytyi sieltä majapaikka! Hieman epäuskoisina tällaisesta käsittämättömästä tuurista aloimme täytellä erilaisia lappuja ja maksaa kiipeilymaksuja, opasmaksuja, vakuutuksia...

Ja vihdoin, puoli kahdelta, pääsimme kiipeämään! :) Hieman tietysti suivaannutti naisten haluttomuus tarkistaa tilannetta, mutta enemmän tietysti ilahdutti, että päästiin matkaan. Oppaiden (kirjojen ja ihmisten) mukaan Laban Rataan pitäisi lähteä kiipeämään viimeistään yhdeltätoista; lähdimme siis noin kolme tuntia muiden jäljessä. Ehdimme vielä ennen lähtöä nähdä Annikan ja Girtelin, jotka juuri tulivat omalta reissultaan. Oli kuulemma ollut hienoa, mutta märkää ja kylmää, tosin meidän valmistautumisemme varusteiden puolesta oli parempi. Meidät ajettiin ensin Timpohon Gate –nimiselle portille (noin 1800 metriä merenpinnasta), josta lähdettiin kävelemään ylöspäin. Meillä oli aika kiire, joten emme kauheasti pysähdelleet ottamaan valokuvia / nautiskelemaan maisemista.

Matkaa Laban Rataan oli noin 6 kilometriä, jonka aikana noustiin noin 1,4 kilometriä. Reitillä oli paljon portaita, joista osa oli todella korkeita. Sopiviin väleihin oli rakennettu katoksia levähdyspaikoiksi, joiden yhteydessä oli myös vessa, roskikset ja sadevesisäiliö. Oppaamme oli juuttunut liikenneonnettomuuden aiheuttamaan ruuhkaan, mutta sai meidät kiinni aika alkumatkasta. Meitä vastaan tuli aika paljon ihmisiä, joista suurin osa oli kantajia, jotka kantoivat tavaraa Laban Rataan ja takaisin. Heidän kuntonsa, kantamiskykynsä ja taitonsa olivat ihailtavia. Noustessa kasvillisuus muuttui huomattavasti: alkumatkasta se oli sademetsäistä ja tiheää, loppuvaiheessa nahkealehtistä vuoristokasvillisuutta havupuineen ja alppiruusuineen. Aika alkumatkasta satoi vähän ja puolivälissä satoi jo niin rankasti, että vesi valui puroina alas portaita ja polkua pitkin. Housut kastuivat, mutta muutoin päällä oli onneksi vedenpitäviä varusteita.

Puolen kilometrin välein oli paaluja, joista näki etenemisen. Sen lisäksi katokset rytmittivät nousua hyvin. Sadevaatteissa noustessa tuli aika kuuma, ja oppaankin käyttämä sateenvarjo olisi oikeasti ollut ihan hyvä olla mukana. Kiipeilyn voi aloittaa myös toiselta portilta (Mesilau), ja näiden polkujen risteytyessä kohtasimme toisen Laban Rataan matkalla olevan seurueen. Piakkoin alkoi tulla jo hämärä, mutta ilman lamppuja näki kulkea aika kauan. Matkan varrelta tuli napattua tämä hieno kuva.



Viimeiset viisi sataa metriä ennen Laban Rataa tuntuivat loputtaman pitkiltä; maasto muuttui jyrkäksi ja kivikkoiseksi sekä pimeys oli ehtinyt laskeutua. Talon valoja ei näkynyt pitkälle, joten rakennus putkahti esiin ihan yhtäkkiä kellon ollessa noin seitsemän (noin viisi tuntia meni nousemiseen). Olimme saaneet päärakennuksesta huoneet, jotka olivat lämmitettyjä. Neljän hengen huoneemme kaksi muuta olivat miltei jo alkaneet nukkumaan ja olivat syystäkin hyvin ihmeissään myöhäisestä tulostamme. Virittelimme vaatteita kuivumaan ja menimme nopeasti syömään alakerran ravintolaan. Kalliita nuudeleita, ranskalaisia ja paistettua riisiä, mutta yllättävän halpoja ajatellen, että kaikki raaka-aineet on kannettu ylös.

Sitten nukkumaan. Yö ei tosin sujunut ajatusten mukaan: sähköpatteri oli täysillä, joten yläpeteillä oli tolkuttoman kuuma; huoneessa haisi ihmeelliselle; alapedin mies kävi jossain (todennäköisesti vessassa) monta kertaa yön aikana ja minun mahassani kiersi. Kun aamu vihdoin koitti, ei Antinkaan yö ollut sujunut kovin hyvin, mutta särkylääke auttoi. Minulla sen sijaan auttoi ylläri-oksennus. Seisoskeltiin huoneemme oven edessä, kun yhtäkkiä piti juosta läheiseen miesten vessaan ja siellä suihkuun (vessakopit varattu). Eipä tainnut mahaan jäädä juuri mitään edellisen illan ateriasta. Erinomainen hetki saada ruokamyrkytys! Aamiaiseksi en kyennyt / uskaltanut syödä juuri mitään puolta kahvikuppia ja paria muroa enempää.

Siitä huolimatta matkaan, pimeään ja kylmään yöhön. Heräsimme siis yhdeltä, noin neljän tunnin ”nukkumisen” jälkeen ja lähdimme kiipeämään puoli kolmelta. Lämpötila oli noin viisi astetta, mutta ei sentään satanut vettä. Kavuttiin minun hidasta vauhtiani ylös portaita. Se oli niin epätoivoista, kun ei ollut lainkaan energiaa lihaksissa. Yleensä urheilusuorituksen vauhtia rajoittaa hengästyminen, mutta nyt en edes jaksanut nousta niin vauhdikkaasti, että olisin hengästynyt. Kun hoksasin, ettei nousemisesta huipulle asti tule minulle mitään sinä aamuna, päätin kääntyä takaisin. Onneksi Antilla oli suunnaton motivaatio jatkaa.

Laskeuduin hiljalleen takaisin Laban Rataan, mahaan sattui hieman ja väsytti, joten menin nukkumaan. Antilla oli hieman erilainen tahti, hän lähti kiipeämään ylös auringonnousun näkemisen toivossa hillitöntä vauhtia ohitellen tasaisesti edellä kulkevia. Pitkillä koivilla kepin ja rappusten kaiteiden avulla vauhti taisi olla niinkin kova, että viisisataa kertaa huipulla käynyt oppaamme jäi hieman jälkeen (tosin hänelläkin oli maha hieman kipeä). Ohut ilma ei kuulemma juuri tuntunut, eikä hengästyminen ollut lähellekään sitä luokkaa kuin muilla kiipeäjillä.

Jossain vaiheessa portaat muuttuivat kallioksi, jossa oli köysiä ja kasvillisuus hävisi. Huippu näkyi, mutta matkaa oli silti vielä miltei kilometri ja aurinko nousisi pian. Lopulta Antti ehti huipulle juuri näkemään auringonnousun lähes pilvettömältä taivaalta syntymäpäivänsä aamuna.



Sitten ihailtiin maisemia ja otettiin valokuvia. Niitä valokuvia on nähtävillä Antin nettigalleriassa. Osassa mukana kommentteja, osassa ei. Tämän blogin sivupalkissa on myös linkki galleriaan, koska siellä on myös muita kuvia (ainakin Tiomanilta ja Singaporen eläintarhasta).

Huipulla oli hienoa, jutuista ja kuvista päätellen. Aurinko nousi pilvien välistä kirkkaalle taivaalle; oppaan mukaan harvinaisen hyvä sää. Nimestä huolimatta Low’s Peak on Kinabalu-vuoren kohta. Laban Ratassa oli majoituspaikkoja noin 140, joten huipulla oli myös muita. Auringonnousua ehätti katsomaan kuitenkin vain noin 20 ihmistä. Vuorelta näki kauas, noin 80 km:n päässä oleva Kota Kinabalu-kaupunki näkyi hyvin. Samoin yöllä tähdet pilvettömältä taivaalta. Ihmeellistä oli kuulemma vuoren varjo, joka auringon noustessa ulottui Kota Kinabaluun saakka.



Epäilemättä minua siis harmittaa, mutta ruokamyrkytykselle ei oikein voinut mitään ja onneksi olen saanut testata omia rajoja erävaelluskisoissa ja talvivaelluksilla. Kuvien katselun, pienen lepäilyn, pakkaamisen ja ruokailun jälkeen lähdettiin laskeutumaan Laban Ratasta. Rakennuksen pihalla meidät ohitti kuljetus, jossa kuusi kantajaa kuljetti naista paareilla, tarkoituksena ilmeisesti kantaa hänet ihan alas asti. Meidän laskeutumisemme oli aika hidasta: väsynyt huiputtaja ja mahavaivainen. Matka oli pääosin portaita, joiden laskeutuminen on myös yllättävän rankkaa. Kovin hiki ei sentään matkalla tullut ja sadettakin tuli vain vähän. Matkassa meni noin viisi tuntia, mutta päästiin näkemään ujoutensa vuoksi harvinaisia punaisia apinoita sekä Nepenthesis-lihansyöjäkasvi.



Meillä oli jalassa pitkävartiset, vedenpitävät vaelluskengät, jotka osoittautuivat erinomaisiksi jalkineiksi. Suurin osa kiipesi lenkkareissa, jotka sateen tullen tietysti kastuivat ja joiden pohjan läpi tunsi kivet ja puiden juuret. Vaelluskengät tukivat nilkkaa, niiden pohja oli paksu ja pitävä sekä jalat säilyivät kuivina. Antilla pipo ja sormikkaat olivat varsin tarpeen, kylmyyden ja köysien käyttämisen vuoksi. Pakkaus ja varustevalinta onnistui siis vallan hyvin.

Vihdoin perillä lähtöportilla ja autolla takaisin puiston päämajaan, josta varattiin alennuksen saatuamme ylellinen lodge hostellin sijaan seuraavaksi yöksi. Kiittelimme oppaan sekä saimme todistukset kapuamisesta: Antti Low’s Peakin (4095,2 m) huiputtamisesta ja minä kiipeämisestä 3323,2 metriin. Mökki oli todella hieno, mutta se tuntui ansaitulta tuollaisen urakan jälkeen. Kävimme vielä Antin syntymäpäiväillallisella ravintolassa. (Mahani toimi tässä vaiheessa jo suhteellisen hyvin, vaikka söinkin aika vähän ja valikoiden.)

Aamulla haisevien ja likaisten tavaroiden pakkaus sekä mökin luovutus. Kävely ei ollut helpottunut edellisestä päivästä; sen sijaan reisilihakseni (Antin myös) olivat aivan jumissa. Meitä pyydettiin täyttämään palautelappuja lähes joka välissä, mutta nyt teimme sen erityisen mielellämme ja kehuimme Dominic-työntekijän innokkuutta tarkistaa majoitustilanne, jonka ansiosta pääsimme kiipeämään. Lähdimme sisäisellä bussilla (25 RM) Poring Hot Springs – Kuumille lähteille. Ruokailu, majoituksen varaus (hyvä kahden hengen huone) ja sitten kuumaan veteen. Systeemi ei ollut aivan odotusten mukainen: vuokrasimme tunniksi yksityisen kopin, jossa ammeet eivät ehtineet täyttyä edes kokonaan (yleiset ammeet täyttyvät kuulemma vielä hitaammin). Vesi oli kuitenkin kuumaa ja ammeet täyttyivät riittävästi (säästyipähän vettä). Perussa, Chivayssa, kuuma lähde oli iso uima-allas, joka ajoi asiansa yksittäisiä ammeita paremmin. Aika rentouttavaa silti, tosin Antin iho alkoi kutista ilmeisesti vedessä olevan rikin vuoksi. Rasvaus onneksi auttoi.

Huoneessamme oli ilmastointi, joka käytiin laittamassa päälle viideltä. Onneksi olimme silloin paikalla ja saimme säädettyä lämpötilan 23 asteeseen, kun muutoin laite olisi jäädyttänyt huoneen 17 asteeseen. Illalla käytiin kävelemässä ”viidakkopolkuja”, tarkoituksena käydä lepakkoluolalla. Sen ainoan kerran, kun mukana on vain yksi sateenvarjo, tulee tietysti rankkasade. Ennen sateen alkamista pääsimme kävelemään hämärässä metsässä muutaman sata metriä kivalle vesiputoukselle. Sateen alettua takaisin märkää polkua pitkin yhden sateenvarjon alla taiteillen.

Aamulla käytiin katsomassa alueen Tropical Garden, joka osoittautui aika pettymykseksi. Olin alun perin ajatellut siellä olevan paljon puita ja kukkia (kuten puutarhoissa), mutta alue oli pääosin metsää ja siellä täällä eläinten koppeja, kuten eläintarhassa. Ne tosin olivat kotkan koppia lukuun ottamatta tyhjiä, eikä alueesta saatu kunnon karttaa. No, tulipahan käveltyä jaloilla, jotka (reidet siis) olivat minulla vielä edellispäivää pahemmassa kunnossa. Luovutettuamme huoneet saimme taksikyydin lähellä Ranau-kylää olevalle huoltoasemalle. Kota Kinabaluun kulkevan bussin piti kuulemma pysähtyä siellä. Bussi ajoi kuitenkin iloisesti ohi. Onneksi meillä ei ollut kiire, lento lähtisi vasta illalla.

Menin kyselemään asiaa ravintolan henkilökunnalta, joita minun huoleni ei tainnut kauheasti kiinnostaa. Onneksi paikalle sattui aivan Kalervo-isosedän oloinen ystävällinen vanha mies, joka kertoi, että meidän kannattaa mennä odottamaan tien varteen. Ennen keltaista bussia tuli toinen Kota Kinabaluun menevä bussi, joka pysähtyi ja otti meidät kyytiin. Sillä sitten onnellisesti terminaalin kautta kaupungin keskustaan. Siellä taksikuskit pyysivät taas huimia summia kyydistä, joten päätimme kävellä bussipysäkille. Lyhyehkön odottelun ja yhden väärän bussin pysäyttämisen jälkeen pääsimme lentokentälle menevään bussiin, joka vei meidät 1 ringetillä terminaalin eteen.

Lento oli noin kaksi tuntia myöhässä. Olimme kentällä muutenkin hyvissä ajoin, joten lentoa sai odotella monta tuntia. Matka sujui loppuunsa hyvin, ja olimme Johor Bahrussa noin puoli kahdelta yöllä. Tunnin taksimatkan (rajan ylitys sujui ongelmitta ja nopeasti) jälkeen olimme kotona noin puoli neljältä. Aivan loistava reissu! :)

Oopperaa ja ostoksia

Nyt vain pikainen päivitys, koska ollaan lähdössä aikaisin huomenna aamulla Sabahiin, Borneoon, Malesian osaan. Lennetään Johor Bahrusta Kota Kinabalun kaupunkiin. Koitetaan päästä kiipeämään Mount Kinabalu -vuorelle, joka on 4095 metriä merenpinnasta. Se on aika suosittua, eikä meillä ole vielä varmistettua majoitusta puolivälissä olevasta Laban Rata -paikasta, mutta peruutuksia tapahtunee aika todennäköisesti. Vaihtarikaverini Girtel ja Annika ovat myös siellä. Jos vuorenvalloitus ei onnistu, käveleskelemme varmaan sademetsäpolkuja, käymme kuumilla lähteillä... Tekemistä ja näkemistä kyllä löytyy! :)

Otsikko viittaa kovin eiliseen päivään, tiistaihin, joka aloitettiin käymällä Mustafa-ostoskeskuksessa. Se on aivan valtava, mutta sieltä löytyi suhteellisen hyvin vuorenvalloitukseen tarvittavia vaatteita. Sieltä löytyy myös kaikkea muuta mahdollista, koska paikka on kaksiosainen, joista molemmissa osissa on viisi kerrosta ja kerrosalaa huikeasti (en osaa lainkaan arvioida). Aluksi siellä käyminen oli tavaran paljouden ja sokkeloisuuden vuoksi hieman ahdistavaa, mutta nyt on oppinut jopa hieman nauttimaan tavaroiden metsästämisestä.

Mustafasta löytyi myös lääkkeitä. Ostettiin Pharmacy-tiskiltä Malarone-malarialääkkeitä , joita Suomessa saisi vain reseptillä. Paketissa vielä luki, että vain reseptillä, mutta ei se niin tarkkaa taida olla. :) Sabahissa esiintyy malariaa, mutta emme ajatelleet syödä lääkkeitä ennaltaehkäisevästi. Jos havaitsemme malarian oireita, otamme sitten lääkkeitä ja hankkiudumme välittömästi lääkäriin. Näin lienee tapana toimia, koska malaria-lääkkeillä on kuitenkin sivuvaikutuksia, vaikka ne tuolla Malarone-merkillä ovat kuulema vähäisimmästä päästä.

Ostosreissun jälkeen kävimme syömässä erinomaisessa intialaisessa ravintolassa kasvisruokaa. Täällä ei ole kyllä tullut vastaan huonoa intialaista ruokaa...

Illalle olimme ostaneet liput Phantom of the Opera (Oopperan kummitus) -oopperaan. Se oli aivan mykistävä ja upea spektaakkeli! Musiikki, näytelmä, tanssi, laulu, puvustus, lavastus, valot; kaikki oli aivan mahtavaa. Oopperaa oli aivan ihana seurata, kohtaukset vaihtuivat usein ja jouhesti, juoni oli hyvä; kaikki oli siis täydellistä!

Tänään on valmisteltu viikonlopun reissua. Koska vuorella on kuulema todella kylmä, eikä tätä osattu vielä maaliskuun lopussa ajatella, täytyi hankkia myös pipo ja hanskat. Aika huvittavaa ostaa Singaporesta pipo ja hanskoja, joita vielä tarvittaisiin täällä tropiikissa. :) Plaza Singapura -ostarissa on Gold Wear -kauppa, jossa myydään arktisen alueen vaatteita. Ilmeisesti teidän pohjoisen pallonpuoliskon alkava kesä vaikuttaa myös täällä lämpien vaatteiden alennusmyyntiin. Sain siis tavarat 50 % alennuksella. Olen aiemmin käynyt sekä Antin että Marian kanssa liikkeessä lähinnä naureskelemassa, hieman hävettävää. Mutta liikkeessä on osastoja 0- (-10) astetta, below -10 astetta, ja jo nuo 0- (-10) asteen vaatteet ovat sellaisia toppatakkeja, että tulisi hiki kävellessä jo -20 asteessakin. Mutta tottumiskysymyshän sekin on...

Seuraava postaus siis ensi viikolla reissukuulumisten merkeissä!

Luontokokemuksia ja paikallista elämää

Perjantaina lähdettiin käymään MacRitchie-reservoirilla. Olin käynyt siellä yksin pari kuukautta sitten ja ihastunut paikkaan täysin. Täältä suhteellisen läheltä Lavenderia meni bussi suoraan reservoirin viereen, kätevää. Alueella oli aika hiljaista, koska oli arkipäivä. Kuulemma viikonloppuisin paikka täyttyy äänekkäistä pikkulapsista. Pitkältä hiljaisuuden ansiosta pääsimme bongaamaan monia eläimiä. Tässä ensin parin kilometrin kävelyn jälkeen nähty käärme, twin-barred tree snake (Chrysopelea pelias). Yhden nettisivun (Ecology Asia) mukaan tätä käärmettä tapaa harvoin, se on lievästi myrkyllinen ja se pystyy liitämään puusta toiseen.



Polun varrella oli paljon tauluja, kuten Suomessakin luontopoluilla. Niissä kerrottiin myös varaaneista, joita toivottiin sitten näkevämme. Eläimet kuulemma lähtevät aamulla liikkeelle etsimään hyvää päivänpaistattelupaikkaa. Kun on lämmitelty tarpeeksi, ne suuntaavat etsimään ruokaa, pääasiassa hyönteisiä. Varaanit voivat myös kiivetä puuhun. Tässä aivan polun vieressä ollut varaani, englanniksi clouded monitor (Varanus bengalensis nebulosus).



Sitten nähtiin kilppari paistattelemassa päivää veteen kaatuneella puunrungolla.



Hieno maisema, ihanaa, kuinka Singaporessa voi olla myös tällaisia paikkoja! Ennen tätä kuvaa oltiin päästy seikkailemaan golfkentällä. Jossain vaiheessa lähdimme väärään suuntaan, jolloin päädyimme suurella golfkentälle. Epäilemättä emme siellä olisi saaneet olla, mutta ehkä länsimaisen ulkonäkömme vuoksi meille ei sanottu mitään. Onneksi löysimme polun takaisin reservoirin rantaan ja pääsimme ottamaan näitä kuvia.



Aivan loppumatkasta (käveltiin noin 15 km, tämä noin 1,5 km ennen loppua) nähtiin puun lehdellä tällainen söpöliini. Se oli juuri saanut metsästettyä isohkon hyönteisen, ja suostui sitten poseeraamaan mallina monesta suunnasta ja hyvin läheltäkin. Englanniksi green crested lizard ja latinaksi Bronchocela cristatella. Liskolla oli todella pitkä häntä: ruumiin pituus 13 cm, hännän kanssa 75 cm.



Aivan loistava reissu, mukava bongata eläimiä (muitakin kuin hyttysiä) luonnossa liikkuessa. Nähtiin myös kaloja ja paljon hyönteisiä (mm. ainakin kuusi erilaista perhosta, muurahaisia ja punainen sudenkorento). Reissun lopuksi vielä kanapiirakat, juomaa sekä jäätelöt puiston kahvilassa.

Illalla käytiin syömässä Newton Cirrus hawker centerissä, jota jopa Lonely Planet suositteli. Kävin siellä aiemmin vaihtariporukan kanssa. Suunnattoman häiritsevä piirre paikassa on sisäänheittäjät, joita noin viidenkymmenen kojun paikassa riittää. Saimme kuitenkin ruokaa ja istumapaikan, joita oli aika vähän jäljellä. Minä söin malesialaisia perinteisiä lihavartaita erinomaisen pähkinäkastikkeen kanssa sekä carrot cake:n (valkoista porkkanaa paistettu kananmunien kanssa). Antti söi mutton murtabak – muslimiruokaa, jossa oli ”letun” välissä paistettu lampaanlihaa ja joitain kasviksia. Näiden päälle vielä paikallinen jälkiruoka, ais kacang -jäädyke, jota ei jaksanut syödä kokonaan.

Illan kiertelimme kaupungilla ja sitten kotiin nukkumaan. Lauantaiaamuna kävimme Bugiksessa ostoksilla. Vietimme noin tunnin suurehkossa tavaratalossa penkomassa alennusmyyntejä löytämättä sieltä loppuunsa mitään. Toki sovitin joitamia vaatteita, mutta alennus ei ollut niin huomattava, että olisin niitä halunnut ostaa. Täällä vaatteiden ostaminen on aika haastavaa, jos ei ole todella pienikokoinen. Sen lisäksi naisten muotoonleikatut paidat on tehty muodottomille naisille, eli rinnan- ja vyötärönympärysmitassa ei ole kauheasti eroa (eikä myöskään lantion- ja vyötärönympäryksessä). Saisin siis ostettua hyviä äitiysvaatteita, joille ei ole kuitenkaan tarvetta.

Iltapäivällä oli sovittu tapaaminen Antin kavereitten kanssa Tampines-metroasemalle. Paikalliseen tapaan, aikataulusta oltiin jäljessä ainakin 45 minuuttia (mekin oltiin myöhässä puoli tuntia, mutta oltiin silti ensimmäisinä paikalla). Sen lisäksi jokainen tavattiin eri paikassa (=paljon puhelinsoittoja) ja sitten piti käydä vielä kioskissa. Kun loppuunsa päästiin matkaan, kuljettiin bussilla aika pitkä matka Singaporen naisvankilan lähelle. Oltiin siis menossa yhden tutun synttäreille isolla porukalla. Synttärit pidettiin synttärisankarin tädin luona, joka asui omakotitaloalueella aivan lentokenttäalueen reunalla. Talo oli tosi kaunis, mutta yllättävän pieni. Ihmiset todella ystävällisiä ja tarjottu ruoka erinomaista. Oli mukava päästä käymään jonkun kotona.

Täältä sitten jatkettiin matkaa Seragoon-metroaseman lähelle Justinin kodin pihalle. Alue oli aidattu ja vartioitu, sisällä useita noin seitsenkerroksisia taloja, uima-allas, leikkikenttä... Mentiin uima-altaan vierelle istumaan iltaa. Sinne sattui länsimaisen näköinen pariskunta, joiden arvelin ulkonäön ja käytöksen perusteella olevan venäläisiä (en kuullut puhetta). Arvaus sattui oikeaan, kun juttelin heidän kanssa. Olivat ystävällisiä ja ilahtuneita tavatessaan suomalaisen (kotoisin Moskovasta). Singaporessa on laitonta juoda alkoholia yleisillä paikoilla, mutta tällaisella yksityisalueella se on kuulemma sallittua. Hiljaa piti tietysti olla, ettei ääni olisi kuulunut asuntoihin. Lähdimme suhteellisen aikaisin, jotta pääsisimme eläintarhaan ajoissa. He olivat kovin huolehtivaisia ja hoitivat meille taksin hintaneuvottelujen kera. Todella mukava ilta!

Tosissaan, sunnuntaina sitten eläintarhaan. Lähdimme tästä aivan läheltä bussilla ja vaihdoimme toiseen bussiin Ang Mo Kio –metroasemalla. Heti alkuun näimme saukkoja, jotka olivat aktiivisia ja suloisia. Pääosin johtuen siitä, että joku syötti niille sipsejä.



Orangit ja muut apinat olivat suhteellisen vapaasti alueella, roikkumassa puissa. Tässä hieno otos orangista.



Tälläkin kertaa valkoiset tiikerit olivat valloittavia. Isoja ja mahtavia eläimiä.



Mentiin katsomaan leijonien ruokintaa, joka osoittautui aika tylsäksi. Niille heiteltiin vain pienehköjä lihanpaloja ja selitettiin hieman leijonien elämästä. Sen sijaan niiden touhuja oli mielenkiintoista seurata ennen ruokinnan alkua: kynsien teroittamista, juomista, leikkiä / välienselvittelyä. Tässä yksi telmimiskuva.



Pian leijonien ruokinnan jälkeen oli vuorossa komodovaraanin sekä kuningaskobran ruokinta. Komodovaraani on maailman suurin lisko, joka voi kasvaa 3 metriseksi. Luonnonvaraisena niitä elää pelkästään Indonesiaan kuuluvalla Komodo-saarella, jossa on noin 5000 yksilöä. Liskot oppivat tunnistamaan ihmisiä, eivätkä ole kuinkaan aggressiivia niitä kohtaan. Tämäkin varaani tiesi odottaa ruokaa, ja hoitajat menivät sen aitaukseen ongelmitta. Varaani jopa tuli hoitajan luokse tämän kutsuttua sitä ja juoksenteli sitten myöhemmin ruokamöhkäleen perässä. Varaanit voivat syödä kerralla jopa 90 % omasta painostaan. Eläintarhassa niitä ruokitaan kerran viikossa. Tässä ruokailukuva.



Nähtiin myös anakonda luomassa nahkaa. Otso on aina onnistunut luomaan sen siten, etten ole sitä nähnyt. Antti näki kerran, kun minä olin jo Singaporessa. Eläintarhan viljakäärmeet olivat aika tylsiä, olivat hievahtamatta paikallaan. Sen sijaan kuningaskobrat aktivoituivat, kun niitä yritettiin syöttää. Sitä oli mielenkiintoista seurata. Kobrat ovat 3-4 metrisiä, myrkyllisiä ja syövät pääasiassa muita käärmeitä. Nyt niille yritettiin ensin syöttää hiiriä, jotka eivät meinanneet kelvata. Käärme ei ymmärtänyt, että kuollut hiiri on syötävää, vaan oli enemmän liikkeen perässä. Aivan kuin Otso. Kun se vihdoin ymmärsi, että tätähän voi syödä, meni mukana muutama lehden palanen. Viljakäärmeiden suolisto ei taida sulattaa kasvikunnan tuotteita, mutta kobrilla se ei ainakaan hoitajien mukaan ole ongelma.

Kobria oli sekä uros että naaras, joista uros söi hyvällä ruokahalulla, mutta naaraalle ei tällä kertaa maittanut mikään. Satuttiin aivan työntekijän viereen, joka vastasi kysymyksiimme varsin innokkaasti. Yleensä kysymykset taitavat olla tyyliä: kuinka pitkä käärme on. Meitä kiinnosti enemmän lehden palasen haitallisuus ruuansulatuksessa sekä kobran ja myös Otson tapan madella aivan maata vasten heti ruokailun jälkeen. Tämä selitettiin siten, että käärme avittaa ruuan matkaa suolistossa matelemalla maha ja leuka maata vasten. Otsolla se tosin joskus näyttää leukojen paikalleenlaittamiselta. Käärmeen ruokintaa oli mielenkiintoista seurata, koska niiden syöttäminen ja syöminen ei ole niin varmaa kuin muiden eläinten. Lasiseinien vuoksi käärmeistä ei saanut kovin hyviä kuvia.

Viimeisetkin periaatteet piti nyt hylätä, kun käytiin syömässä KFC:ssä. (Mc Donalds, Burger King ja Nestle on tullut jo testattua tällä reissulla). Onneksi sieltä löytyi hyvä kanasalaatti. Sinänsä KFC-käynti kannatti, koska meidän viereen tuli ruokailemaan varaani. Se kaiveli niin innokkaasti maasta hyönteisiä ruuakseen, ettei meidän läsnäolomme haitannut lainkaan. Kun maha oli vähän täyttynyt oli aikaa paistatella päivää.



Käytiin katsomassa myös jääkarhujen ruokailu. Täällä on kaksi jääkarhua, joista emo-karhu on kohta 30-vuotias, kun jääkarhujen elinikä on noin 25 vuotta. Sen poikanen siirrettäneen johonkin toiseen eläintarhaan, koska taitavat nämä tropiikin olot olla hieman vaikeita arktisille eläimille. Eläintarha oli todella mukava; taidettiin kiertää se lähes kokonaan. Ja mikä tärkeintä, eläimillä taitaa olla suhteellisen hyvä olla.

Wappu

Suomessa, ainakin teekkarimaailmassa, Wapun tulon huomaa vääjäämättä lukuisista asioista. Koulu alkaa loppua, päivä pidentyä, lumi sulaa, Wappu-tapahtumia mainostetaan, kesätyöt alkavat pian... Täällä Wapun tuloa ei huomannut muuta kuin siitä, että koulu loppui ja itse muisti päivän. Huhtikuun loppupuolella äitin kuvailujen perusteella ehti olla jo hieman ikävä Suomen hurjasti piteneviä päiviä ja lähes vääjäämätöntä kesän tuloa. Kunnes, kuulimme Wappu-säästä.

Täällä vietimme tuota kevääntulojuhlaa lähinnä ruotsalaisten vaihtareiden kanssa. Alun perin oli tarkoitus aloittaa päivä aikaisin shampanja-aamiaisella, mutta siitä ei tullutkaan mitään. Lähdimme Antin kanssa kiertelemään kaupungille, kävimme ostamassa Phantom of the Opera (Oppeeran kummitus) –liput tiistaille. Teekkarilakki oli tuolla reissulla mukana; täällä tavanomaiseen tapaan oli lämmintä noin 30 astetta, epäilemättä lämpimin ja aurinkoisin Wappumme hetkeen.





Ruotsalaisen Valborg-juhlinta alkoi sitten vasta illalla seitsemän maissa grillauksella pgp-asuntolan pihalla. Liityimme seuraan, juttelimme (pääosin englanniksi) ja grillasimme hampurilaisia. Sieltä sitten suurehkolla porukalla Ministry of Sound –yökerhoon, jossa olimme käyneet pari päivää sitten. Täällä suunnattoman positiivinen piirre baarissa käynnissä on se, ettei se edellytä juomista.

Seuraavana päivänä menimme sitten presidentin luo kylään. Toisin sanoen presidentin asunto, Istana, oli avoinna yleisölle. Yllätykseksemme portilla ei ollut lähes lainkaan jonoja, vaikka siihen oli varauduttu Singaporelaisella järjestelmällisyydellä. Passia ei Lonely Planetin tiedoista huolimatta tarvittu, meiltä perittiin ainoastaan 1 S$ sisäänpääsymaksua, koska emme olleet Singaporen kansalaisia. Portilta meidät ohjattiin turvatarkastukseen, joka oli lentokentän tarkastuksen kaltainen. Siinäkään ei kauaa tarvinnut jonotella, joten päästiin pian kävelemään kauniilla puiden varjostamalla tiellä kohti päärakennusta.

Käytiin päärakennuksessa sisällä (pääsymaksu 2 S$, joka myöskin lahjoitettiin hyväntekeväisyyteen). Alakertaan oli järjestetty yleisön kierrettäväksi näyttely, jossa saatiin ihastella upean siirtomaa-aikaisen talon loistokkaita huoneita. Suurimmassa salissa oli esillä ilmeisesti saatuja lahjoja eri maista; muutama Euroopasta, Aasiasta monesta maasta. Upeita ja taidokkaita. Valitettavasti sisällä ei saanut ottaa kuvia. Näkymä pihalla oli myös ihan hieno. Presidentillä on ilmeisesti pienoisgolfkenttä, joten suuri osa Istanan alueesta on ruohokenttää. Hoksasimme, etteivät singaporelaislapset taida kovin usein päästä juoksentelemaan nurmikolla; olivat siitä nimittäin kovin innoissaan.









Vielä Istana-käynnin loppuun selitys alueen historiasta, lyhenneltynä ja käännettynä saamastamme esitteestä: Istana tarkoittaa palatsia malesiaksi. Tontin koko on 100 aaria eli 1 hehtaari ja se sijaitsee pienellä kukkulalla, kuten yhdestä yllä olevasta kuvasta voi huomata. Britit rakensivat Istanan siirtomaa-aikana ja se valmistui vuonna 1869, jolloin sitä kutsuttiin Government House. Edinburghin herttua, kuningatar Viktorian toinen poika, vieraili Istanassa pian sen valmistuttua. 1959 palatsi luovutettiin Singaporen hallitukselle, kun maa oli itsenäistymässä (itsenäistyi 1965). Tällöin se nimettiin Istanaksi.

Emme nähneet itse presidenttiparia, mutta minähän olin heidän kanssaan jo samalla illallisella. :) Kiertelimme vielä kaupungilla pimeän tuloon saakka, siltä reissulta pari hienoa valokuvaa. Durianin (hedelmä) näköiseksi suunniteltu ja rakennettu oopperatalo.



Singaporen leijona. Singapura tarkoittaa leijonakaupunkia malesiaksi.



Äiti on lähettänyt minulle ilahduttavan usein ja paljon lehtileikkeitä lähinnä Kainuun Sanomista. Niistä on hyvin saanut luettua Suomen kuulumisia Hesarin nettisivujen seuraamisen lisäksi. Viimeistä edellisessä lähetyksessä oli mukana Hesarin tiedesivu, jossa kerrottiin hyvin aurinkoenergiasta. Samalla sivulla oli myös pieni juttu Singaporesta. Se oli lyhennelmä New Scientist –lehdessä ilmestyneestä Singaporen ympäristönasioista kertoneesta jutusta. Petyin suunnattomasti Hesarin tasoon, koska olen tottunut lukemaan lehdestä hyviä, kriittisiä ja analyyttisia juttuja sekä uutisia. Tässä lyhennelmässä kuten ilmeisesti myös alkuperäisjutussa ei kuitenkaan ole kriittisesti ajateltu täällä kerrottua propagandaa ympäristöasioiden hoitamisesta.

Juttu käsitteli Singaporen kaatopaikkaa, Pulau Semaku –saarta, jonne viedään Singaporen jätteet. Kaatopaikka eittämättä näyttää hyvin siistiltä ja on hajuton, koska kaikki jätteet poltetaan ja kaatopaikalle viedään jätteenpolton tuhkat. Tämän lisäksi hyvänä asiana pidettiin sitä, että kaatopaikalla on runsaasti kasvillisuutta. Tosiasia kuitenkin on se, että kasvit voivat kasvaa hyvinkin saastuneessa maaperässä, jopa siten, että niitä käytetään maaperän kunnostuksessa, kun ne ”imevät” maaperässä olevat haitta-aineet omaan solukkoonsa. Jätteiden polttoa pidettiin eittämättä hyvänä ratkaisuna, vaikka täällä se tehdään vain ja ainoastaan jätteen tilavuuden vähentämismielessä. Tekniikka on käsittääkseni vanhahkoa (arinapoltto) ja jätteen ominaislämpö huono, koska jätettä ei lajitella ja se sisältää huomattavia määriä todella kosteaa biojätettä. Savukaasujen puhdistamiselle ei ole lähellekään niin tiukkoja rajoja kuin Suomessa tai Euroopassa.

Kaatopaikalla on ilmeisesti aurinko- ja tuulivoimaloita, joita muualla tässä maassa ei ole. Yhtään tuulivoimalaa eikä aurinkopaneelia ei ole näkynyt tropiikissa merenrannalla sijaitsevalla saarella. Jutun mukaan: ”Singaporen melko uusi kaatopaikka Pulau Semaku on malli siitä, miten kaupungistuva Aasia voisi hoitaa kasvavaa jäteongelmaansa.” Yksi professoreista kertoi siitä, kuinka muka rahanpuutteen vuoksi kaatopaikkaa ei ole eristetty loppuun asti sen pohjasta. Reunoissa on suhteellisen hyvät eristeet estämässä suotautumista, mutta pohjasta ne puuttuvat.

On ihmeellistä, että Singaporesta tehdään ympäristöasioiden malliesimerkkiä. Varsinkin jätehuollon parissa, kun täällä jätteiden kierrätys ja jätteiden määrän vähentäminen on aivan lapsenkengissä. Yliopisto-opetuksessa kerrottiin kaatopaikoilla voivan muodostua metaani-kaasua. Se mainittiin ainoastaan sen räjähdysvaaran vuoksi, mutta mitään mainintaa ei tullut metaanin suurelle kasvihuonevaikutukselle. Täällä osataan aika hyvin propaganda, mutta länsimainen on tottunut ja opetettu ajattelemaan asioita hieman kriittisemmin. En päässyt vielä lukemaan New Scientist –artikkelia kokonaan, koska se ilmestynee nettiin, yliopiston elektronisiin kokoelmiin, kuukauden jäljessä.