Lento Air Asia –koneella sujui hyvin. Muita länsimaisia ei juurikaan ollut, mutta siihen on jo tottunut aika hyvin. Kota Kinabalun lentokentällä selvittelimme kuljetuksia, ja päädyimme taksien riistohintojen (20 RM keskustaan) sijasta menemään paikallisella bussilla (1 RM) kaupungin keskustaan. Täällä sekä lyhyen- että pitkänmatkan busseissa on kuljettajan lisäksi rahastaja, joka kiertää bussissa pysähdyksen jälkeen myymässä lippuja. Girtel ja Annika olivat juuri aamulla lähteneet Kinabalu-puiston pääpaikkaan, joten mekin lähdimme sinne bussilla.
Matka kesti useamman tunnin, vaikka välimatkaa oli vain noin 100 km. Meidän täytyi ensin mennä keskustasta yhdellä bussilla terminaaliin, josta pitkänmatkan bussit lähtevät. Siellä täytyi odotella noin 1,5 tuntia. Odotellessamme Annika soitti, että he pääsivät kiipeämään Kinabalu-vuorelle. He olivat hyvällä onnella saaneet vapaat nukkumapaikat puolivälin majasta.
Girtel ja Annika olivat varanneet meille yöpaikat hostellista puiston pääpaikasta. Kiertelimme illalla pääpaikan ympäristöä, kuuntelimme sivukorvalla kiipeilyopastusta (noin 90 % asioista oli itsestäänselvyyksiä) ja söimme erinomaista mongolialaisittain maustettua kasvis-lihakastiketta. Kinabalu-puiston pääpaikka sijaitsee noin 1600 metriä merenpinnasta, joten illalla lämpötila laski noin 18 asteeseen. Kai sitä tähän tropiikin ilmaan on tullut totuttua, kun vilu pääsi jo tuossa lämpötilassa luihin ja ytimiin pitkähihaisista ja –lahkeisista vaatteista huolimatta. Huh, kuinkahan sitä Suomen kesässä tarkenee; tai Antti syyskuussa; saatika ajatellen niitä, jotka palaavat Suomeen täältä joulukuussa.
Yö sujui suhteellisen hyvin, vaikka katonrajassa yöpyi noin seitsensenttinen rukoilijasirkka, pieni torakka / kovakuoriainen livahti päivemmällä patjan alle ja käytävällä / vessassa oli kymmeniä erikokoisia perhosia (suurimpien siipien kärkiväli noin 10 cm). Hyönteiskammoni on pakostakin hieman lieventynyt... Yöllä Suomesta tuotu lämpökerrasto oli paksun peiton alla tarpeen. :)
Aamulla toiveikkaana kyselemään mahdollisia majoituksen peruutuspaikkoja. Kinabalu-vuorelle kiivetään yleensä kahdessa päivässä: ensin noin 3,3 km:n korkeuteen Laban Rataan ja sieltä seuraavana aamuna (tai aamuyöllä) huipulle ja samana päivänä takaisin. Meillä ei ollut siis majoitusta Laban Ratasta, ne oli varattu täyteen ja maksettukin jo varmaan kuukausi etukäteen. Yhteentoista mennessä kukaan ei ollut soittanut ja perunut tuloaan. Koska kaikkien kiipeilijöiden täytyi ostaa kiipeilylupa, he pystyivät kartoittamaan kiipeämään lähteneet ja vertaamaan sitä määrää majoituspaikkoihin. Kävimme aamupäivän aikana kysymässä mahdollista majoitusta noin kuusi kertaa, ja yleensä aina joku tiskin takana olleista nuorista naisista hymyili ja sanoi: ”Sorry, there’s no cancellations.” Kun viimeistä kertaa kävimme kysymässä, hieman ennen yhtä, saimme saman vastauksen. Kolme kertaa vielä varmistimme, että onko hän aivan varma. Kun asia kuulemma oli näin, menimme nieleskelemään pettymystämme läheisille penkeille. Siinä kumpainenkin puimme itseksemme asioita, kunnes Antti päätti käydä jatkamassa huoneemme varausta pääpaikassa. Tiskillä sattui silloin olemaan nuori mies, joka aiemmin oli meille selittänyt varaussysteemiä ja sitä, kuinka he tarkistavat, ovatko kaikki tulossa. Antti vielä kysäisi, että Laban Ratassahan ei ole majoitusta. Tämä Dominic päätti vielä tarkistaa, ja kas, meille löytyi sieltä majapaikka! Hieman epäuskoisina tällaisesta käsittämättömästä tuurista aloimme täytellä erilaisia lappuja ja maksaa kiipeilymaksuja, opasmaksuja, vakuutuksia...
Ja vihdoin, puoli kahdelta, pääsimme kiipeämään! :) Hieman tietysti suivaannutti naisten haluttomuus tarkistaa tilannetta, mutta enemmän tietysti ilahdutti, että päästiin matkaan. Oppaiden (kirjojen ja ihmisten) mukaan Laban Rataan pitäisi lähteä kiipeämään viimeistään yhdeltätoista; lähdimme siis noin kolme tuntia muiden jäljessä. Ehdimme vielä ennen lähtöä nähdä Annikan ja Girtelin, jotka juuri tulivat omalta reissultaan. Oli kuulemma ollut hienoa, mutta märkää ja kylmää, tosin meidän valmistautumisemme varusteiden puolesta oli parempi. Meidät ajettiin ensin Timpohon Gate –nimiselle portille (noin 1800 metriä merenpinnasta), josta lähdettiin kävelemään ylöspäin. Meillä oli aika kiire, joten emme kauheasti pysähdelleet ottamaan valokuvia / nautiskelemaan maisemista.
Matkaa Laban Rataan oli noin 6 kilometriä, jonka aikana noustiin noin 1,4 kilometriä. Reitillä oli paljon portaita, joista osa oli todella korkeita. Sopiviin väleihin oli rakennettu katoksia levähdyspaikoiksi, joiden yhteydessä oli myös vessa, roskikset ja sadevesisäiliö. Oppaamme oli juuttunut liikenneonnettomuuden aiheuttamaan ruuhkaan, mutta sai meidät kiinni aika alkumatkasta. Meitä vastaan tuli aika paljon ihmisiä, joista suurin osa oli kantajia, jotka kantoivat tavaraa Laban Rataan ja takaisin. Heidän kuntonsa, kantamiskykynsä ja taitonsa olivat ihailtavia. Noustessa kasvillisuus muuttui huomattavasti: alkumatkasta se oli sademetsäistä ja tiheää, loppuvaiheessa nahkealehtistä vuoristokasvillisuutta havupuineen ja alppiruusuineen. Aika alkumatkasta satoi vähän ja puolivälissä satoi jo niin rankasti, että vesi valui puroina alas portaita ja polkua pitkin. Housut kastuivat, mutta muutoin päällä oli onneksi vedenpitäviä varusteita.
Puolen kilometrin välein oli paaluja, joista näki etenemisen. Sen lisäksi katokset rytmittivät nousua hyvin. Sadevaatteissa noustessa tuli aika kuuma, ja oppaankin käyttämä sateenvarjo olisi oikeasti ollut ihan hyvä olla mukana. Kiipeilyn voi aloittaa myös toiselta portilta (Mesilau), ja näiden polkujen risteytyessä kohtasimme toisen Laban Rataan matkalla olevan seurueen. Piakkoin alkoi tulla jo hämärä, mutta ilman lamppuja näki kulkea aika kauan. Matkan varrelta tuli napattua tämä hieno kuva.
Viimeiset viisi sataa metriä ennen Laban Rataa tuntuivat loputtaman pitkiltä; maasto muuttui jyrkäksi ja kivikkoiseksi sekä pimeys oli ehtinyt laskeutua. Talon valoja ei näkynyt pitkälle, joten rakennus putkahti esiin ihan yhtäkkiä kellon ollessa noin seitsemän (noin viisi tuntia meni nousemiseen). Olimme saaneet päärakennuksesta huoneet, jotka olivat lämmitettyjä. Neljän hengen huoneemme kaksi muuta olivat miltei jo alkaneet nukkumaan ja olivat syystäkin hyvin ihmeissään myöhäisestä tulostamme. Virittelimme vaatteita kuivumaan ja menimme nopeasti syömään alakerran ravintolaan. Kalliita nuudeleita, ranskalaisia ja paistettua riisiä, mutta yllättävän halpoja ajatellen, että kaikki raaka-aineet on kannettu ylös.
Sitten nukkumaan. Yö ei tosin sujunut ajatusten mukaan: sähköpatteri oli täysillä, joten yläpeteillä oli tolkuttoman kuuma; huoneessa haisi ihmeelliselle; alapedin mies kävi jossain (todennäköisesti vessassa) monta kertaa yön aikana ja minun mahassani kiersi. Kun aamu vihdoin koitti, ei Antinkaan yö ollut sujunut kovin hyvin, mutta särkylääke auttoi. Minulla sen sijaan auttoi ylläri-oksennus. Seisoskeltiin huoneemme oven edessä, kun yhtäkkiä piti juosta läheiseen miesten vessaan ja siellä suihkuun (vessakopit varattu). Eipä tainnut mahaan jäädä juuri mitään edellisen illan ateriasta. Erinomainen hetki saada ruokamyrkytys! Aamiaiseksi en kyennyt / uskaltanut syödä juuri mitään puolta kahvikuppia ja paria muroa enempää.
Siitä huolimatta matkaan, pimeään ja kylmään yöhön. Heräsimme siis yhdeltä, noin neljän tunnin ”nukkumisen” jälkeen ja lähdimme kiipeämään puoli kolmelta. Lämpötila oli noin viisi astetta, mutta ei sentään satanut vettä. Kavuttiin minun hidasta vauhtiani ylös portaita. Se oli niin epätoivoista, kun ei ollut lainkaan energiaa lihaksissa. Yleensä urheilusuorituksen vauhtia rajoittaa hengästyminen, mutta nyt en edes jaksanut nousta niin vauhdikkaasti, että olisin hengästynyt. Kun hoksasin, ettei nousemisesta huipulle asti tule minulle mitään sinä aamuna, päätin kääntyä takaisin. Onneksi Antilla oli suunnaton motivaatio jatkaa.
Laskeuduin hiljalleen takaisin Laban Rataan, mahaan sattui hieman ja väsytti, joten menin nukkumaan. Antilla oli hieman erilainen tahti, hän lähti kiipeämään ylös auringonnousun näkemisen toivossa hillitöntä vauhtia ohitellen tasaisesti edellä kulkevia. Pitkillä koivilla kepin ja rappusten kaiteiden avulla vauhti taisi olla niinkin kova, että viisisataa kertaa huipulla käynyt oppaamme jäi hieman jälkeen (tosin hänelläkin oli maha hieman kipeä). Ohut ilma ei kuulemma juuri tuntunut, eikä hengästyminen ollut lähellekään sitä luokkaa kuin muilla kiipeäjillä.
Jossain vaiheessa portaat muuttuivat kallioksi, jossa oli köysiä ja kasvillisuus hävisi. Huippu näkyi, mutta matkaa oli silti vielä miltei kilometri ja aurinko nousisi pian. Lopulta Antti ehti huipulle juuri näkemään auringonnousun lähes pilvettömältä taivaalta syntymäpäivänsä aamuna.
Sitten ihailtiin maisemia ja otettiin valokuvia. Niitä valokuvia on nähtävillä Antin nettigalleriassa. Osassa mukana kommentteja, osassa ei. Tämän blogin sivupalkissa on myös linkki galleriaan, koska siellä on myös muita kuvia (ainakin Tiomanilta ja Singaporen eläintarhasta).
Huipulla oli hienoa, jutuista ja kuvista päätellen. Aurinko nousi pilvien välistä kirkkaalle taivaalle; oppaan mukaan harvinaisen hyvä sää. Nimestä huolimatta Low’s Peak on Kinabalu-vuoren kohta. Laban Ratassa oli majoituspaikkoja noin 140, joten huipulla oli myös muita. Auringonnousua ehätti katsomaan kuitenkin vain noin 20 ihmistä. Vuorelta näki kauas, noin 80 km:n päässä oleva Kota Kinabalu-kaupunki näkyi hyvin. Samoin yöllä tähdet pilvettömältä taivaalta. Ihmeellistä oli kuulemma vuoren varjo, joka auringon noustessa ulottui Kota Kinabaluun saakka.
Epäilemättä minua siis harmittaa, mutta ruokamyrkytykselle ei oikein voinut mitään ja onneksi olen saanut testata omia rajoja erävaelluskisoissa ja talvivaelluksilla. Kuvien katselun, pienen lepäilyn, pakkaamisen ja ruokailun jälkeen lähdettiin laskeutumaan Laban Ratasta. Rakennuksen pihalla meidät ohitti kuljetus, jossa kuusi kantajaa kuljetti naista paareilla, tarkoituksena ilmeisesti kantaa hänet ihan alas asti. Meidän laskeutumisemme oli aika hidasta: väsynyt huiputtaja ja mahavaivainen. Matka oli pääosin portaita, joiden laskeutuminen on myös yllättävän rankkaa. Kovin hiki ei sentään matkalla tullut ja sadettakin tuli vain vähän. Matkassa meni noin viisi tuntia, mutta päästiin näkemään ujoutensa vuoksi harvinaisia punaisia apinoita sekä Nepenthesis-lihansyöjäkasvi.
Meillä oli jalassa pitkävartiset, vedenpitävät vaelluskengät, jotka osoittautuivat erinomaisiksi jalkineiksi. Suurin osa kiipesi lenkkareissa, jotka sateen tullen tietysti kastuivat ja joiden pohjan läpi tunsi kivet ja puiden juuret. Vaelluskengät tukivat nilkkaa, niiden pohja oli paksu ja pitävä sekä jalat säilyivät kuivina. Antilla pipo ja sormikkaat olivat varsin tarpeen, kylmyyden ja köysien käyttämisen vuoksi. Pakkaus ja varustevalinta onnistui siis vallan hyvin.
Vihdoin perillä lähtöportilla ja autolla takaisin puiston päämajaan, josta varattiin alennuksen saatuamme ylellinen lodge hostellin sijaan seuraavaksi yöksi. Kiittelimme oppaan sekä saimme todistukset kapuamisesta: Antti Low’s Peakin (4095,2 m) huiputtamisesta ja minä kiipeämisestä 3323,2 metriin. Mökki oli todella hieno, mutta se tuntui ansaitulta tuollaisen urakan jälkeen. Kävimme vielä Antin syntymäpäiväillallisella ravintolassa. (Mahani toimi tässä vaiheessa jo suhteellisen hyvin, vaikka söinkin aika vähän ja valikoiden.)
Aamulla haisevien ja likaisten tavaroiden pakkaus sekä mökin luovutus. Kävely ei ollut helpottunut edellisestä päivästä; sen sijaan reisilihakseni (Antin myös) olivat aivan jumissa. Meitä pyydettiin täyttämään palautelappuja lähes joka välissä, mutta nyt teimme sen erityisen mielellämme ja kehuimme Dominic-työntekijän innokkuutta tarkistaa majoitustilanne, jonka ansiosta pääsimme kiipeämään. Lähdimme sisäisellä bussilla (25 RM) Poring Hot Springs – Kuumille lähteille. Ruokailu, majoituksen varaus (hyvä kahden hengen huone) ja sitten kuumaan veteen. Systeemi ei ollut aivan odotusten mukainen: vuokrasimme tunniksi yksityisen kopin, jossa ammeet eivät ehtineet täyttyä edes kokonaan (yleiset ammeet täyttyvät kuulemma vielä hitaammin). Vesi oli kuitenkin kuumaa ja ammeet täyttyivät riittävästi (säästyipähän vettä). Perussa, Chivayssa, kuuma lähde oli iso uima-allas, joka ajoi asiansa yksittäisiä ammeita paremmin. Aika rentouttavaa silti, tosin Antin iho alkoi kutista ilmeisesti vedessä olevan rikin vuoksi. Rasvaus onneksi auttoi.
Huoneessamme oli ilmastointi, joka käytiin laittamassa päälle viideltä. Onneksi olimme silloin paikalla ja saimme säädettyä lämpötilan 23 asteeseen, kun muutoin laite olisi jäädyttänyt huoneen 17 asteeseen. Illalla käytiin kävelemässä ”viidakkopolkuja”, tarkoituksena käydä lepakkoluolalla. Sen ainoan kerran, kun mukana on vain yksi sateenvarjo, tulee tietysti rankkasade. Ennen sateen alkamista pääsimme kävelemään hämärässä metsässä muutaman sata metriä kivalle vesiputoukselle. Sateen alettua takaisin märkää polkua pitkin yhden sateenvarjon alla taiteillen.
Aamulla käytiin katsomassa alueen Tropical Garden, joka osoittautui aika pettymykseksi. Olin alun perin ajatellut siellä olevan paljon puita ja kukkia (kuten puutarhoissa), mutta alue oli pääosin metsää ja siellä täällä eläinten koppeja, kuten eläintarhassa. Ne tosin olivat kotkan koppia lukuun ottamatta tyhjiä, eikä alueesta saatu kunnon karttaa. No, tulipahan käveltyä jaloilla, jotka (reidet siis) olivat minulla vielä edellispäivää pahemmassa kunnossa. Luovutettuamme huoneet saimme taksikyydin lähellä Ranau-kylää olevalle huoltoasemalle. Kota Kinabaluun kulkevan bussin piti kuulemma pysähtyä siellä. Bussi ajoi kuitenkin iloisesti ohi. Onneksi meillä ei ollut kiire, lento lähtisi vasta illalla.
Menin kyselemään asiaa ravintolan henkilökunnalta, joita minun huoleni ei tainnut kauheasti kiinnostaa. Onneksi paikalle sattui aivan Kalervo-isosedän oloinen ystävällinen vanha mies, joka kertoi, että meidän kannattaa mennä odottamaan tien varteen. Ennen keltaista bussia tuli toinen Kota Kinabaluun menevä bussi, joka pysähtyi ja otti meidät kyytiin. Sillä sitten onnellisesti terminaalin kautta kaupungin keskustaan. Siellä taksikuskit pyysivät taas huimia summia kyydistä, joten päätimme kävellä bussipysäkille. Lyhyehkön odottelun ja yhden väärän bussin pysäyttämisen jälkeen pääsimme lentokentälle menevään bussiin, joka vei meidät 1 ringetillä terminaalin eteen.
Lento oli noin kaksi tuntia myöhässä. Olimme kentällä muutenkin hyvissä ajoin, joten lentoa sai odotella monta tuntia. Matka sujui loppuunsa hyvin, ja olimme Johor Bahrussa noin puoli kahdelta yöllä. Tunnin taksimatkan (rajan ylitys sujui ongelmitta ja nopeasti) jälkeen olimme kotona noin puoli neljältä. Aivan loistava reissu! :)
No comments:
Post a Comment