Singapore-turismia

Olipas vaikea yrittää keksiä otsikkoa, joka yhdistäisi menneen viikon tapahtumia. Antti toipui sairaudestaan varsin nopeasti, kuume lähti muutamassa päivässä, ja yskää oli noin viisi päivää. Keskiviikkona Antti oli jo koulussa. Minä kävin silloin päivällä syömässä paikallisen Serenen kanssa, joka oli ollut samalla Water Resources Engineering –kurssilla. Kolme tuntia hurahti huomaamatta. Torstaina käytiin illallisella toisen kurssituttuni Mary-Annen sekä hänen belgialaisen poikakaverinsa kanssa. Tällä kertaa paikkana oli intialainen ravintola Samy’s Curry, jossa ruoka oli todella hyvää (ja tulista). Mukavaa oli jälleen. :)

Perjantaina käytiin aamulla elokuvissa katsomassa Pirates of Caribbean 3, joka oli ihan viihdyttävä, mutta välistä hieman tylsä. Singaporessa liikkeet ovat yleensä auki noin yhdeksään asti illalla, mutta tämä ei liene riittävästi, koska joka kuukauden viimeinen perjantai on ”Late night shopping”. Tällöin noin seitsemän suurta ostoskeskusta on auki puolilleöin. Käytiin illalla katsomassa menoa Orchard Roadilla ja löydettiin kummallekin paita / paitoja.

Lauantaina aamulla lähdettiin Yishun-kaupunginosaan, joka on keskellä ja pohjoisessa. Sen vanhassa ja pienessä elokuvateatterissa näytettiin vielä malesialaista kauhuelokuvaa Don’t look back (Jangan Pandang Belakang). Minun kauhuani elokuvaa kohtaan lievitti aika hyvin pieni tyttö, joka tuli perheensä kanssa myös katsomaan elokuvaa. Elokuvassa manattiin henkiä pois ihmisistä ja joku jäi kummittelemaankin. Muslimimaan tuotoksena Allah olisi manauksissa mukana ja kummitus ei riivannut, jos muisti rukoilla ja alussa & lopussa oli pätkä Koraania. Välistä hyytävä, välistä huvittava, paikoin junnasi pahasti paikoillaan ja pari kertaa säikäytti.

Täältä mentiin odottelemaan Night Safarille pääsyä Bishan-kaupunginosaan, josta löytyi buddhalaisten luostarikompleksi. Se oli kovin hiljainen lauantaina keskellä päivää, mutta muutama okranväriseen kaapuun pukeutunut kalju munkki nähtiin. Temppeleissä oli buddhan kuvia ja kengät piti jättää ulkopuolelle. Luostarikompleksi oli iso, rakennukset hienosti koristeltuja ja tunnelma rauhallinen. Sieltä käveltiin suurehkon puiston läpi Ang Mo Kio –asuinalueelle, jossa asuinkerrostaloista päätellen asuu epäilemättä useampi 10 000 ihmistä. Siitä huolimatta yksityisautojen määrä oli ihailtavan pieni, ja vihreyttä sekä puistoja kaupunginosasto löytyi ilahduttavan paljon.


Pieni osa luostarikompleksista.

Oltiin Night Safarilla niin hyvissä ajoin, että odoteltiin Night Creatures –shown alkua valoisan aikaan. Show ei paljoa eronnut äitin & isän kanssa näkemästäni, mutta käärmeen löytyminen oli taaskin mukavaa. Tällä kertaa paikalla oli muutama bussilastillinen intialaisia, joten pääsimme jonottamaan juna-ajelua pariksikymmeneksi minuutiksi. Norsut, antiloopit, hyeenat ym. eläimet olivat upeita. Tram-ajelun jälkeen lähdettiin kävelemään pari kilometriä polkuja, joiden varrella nähtiin eri eläimiä: leopardi, villikissoja, saukkoja, kaimaani, lepakkoja, huuhkaja, piikkisikoja, kirahveja ja seeproja. Ehdottomasti parasta oli nähdä pieni, arka ja suurisilmäinen yöapina, joka kiipeili erittäin taitavasti ja hitaasti puussa. Reitillä oli myös valtava häkki, johon päästiin sisälle ihailemaan suuria lepakoita. Toinen iso häkki oli rakennettu isokokoisille liito-oraville, joiden liitäminen oli hienon näköistä! Oli taas loistava kokemus, varsin mukavaa oli kiertää kävely-polut, joilla pääsi tarkemmin katsomaan eläimiä.

Sunnuntaina, eli eilen, käytiin malesialaisten kaupunginosassa syömässä. Ihmeellistä tässä maassa on sekin, kuinka hyvin eri kansojen sulauttaminen yhteiskuntaan on onnistunut. En ole missään huomannut / kuullut tai lukenut mitään rasistista Singaporessa! Ihmiset ovat enemmän uteliaita kuin pelokkaita erilaisia ihmisiä kohtaan. Varsin monista kansallisuuksista huolimatta alkuperäiset kulttuurit on pyritty ainakin jollain tasolla säilyttämään: kaupunginosia on ainakin intialaisille, malesialaisille, kiinalaisille ja eurooppalaisille. Tämä suvaitsevaisuus on niin ihailtavaa, sitä epäilemättä tulee paikoin Suomessa ikävä. Siellä monesti ollaan niin kauhuissaan ihmisten erilaisuudesta, joka on vain normaalia ja toivottavaa. Arvelisin koulukiusaamisen ja rasismin johtuvan pitkälti juuri tästä erilaisuudenpelosta. Vaikka kansallisuuksilla näyttää olevan joitain erityispiirteitä (singaporelaisilla käveleminen maleksimalla), ovat yksilöiden väliset erot epäilemättä suurempia.

Kahvilassa luettiin paikallista ilmaisjakelulehteä, jossa oli kokonainen aukeama ympäristöasiaa. Se lähinnä käsitteli sitä ongelmaa, että voi olla muodikas, vaikka ottaakin ympäristön huomioon. Kaiken keskellä oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen fakta: keskimäärin singaporelainen käyttää noin 650 muovipussia vuosittain. Eli noin kaksi muovipussia joka päivä. Määrä ei ole mitenkään järkyttävä, kun on asunut täällä puoli vuotta, mutta eurooppalaiseen tasoon verrattuna aika huikea. Arvioisinkohan saavani / ostavani noin 15 muovipussia vuosittain Suomessa, täällä niitä on kertynyt erittäin ahkerasta ”I don’t need a bag” –sanomisesta huolimatta noin 40. Yleensä kauppojen kassat vaikuttavat närkästyneiltä, kun tarjoamme omia kassejamme heidän heppoisten muovipussiensa sijaan. Pari kertaa on sentään herunut hymy ja joskus jopa rohkaiseva kommenttikin. Vaikuttaa ehkä pieneltä yksityiskohdalta, mutta vuosittain 4,2 miljoonan singaporelaisten 2730 miljoonan muovipussin valmistaminen sekä hävittäminen kuluttaa aika lailla luonnonvaroja sekä saastuttaa ympäristöä.

Tänään oli vuorossa Changi Prison & Chapel Museum, joka sijaitsi lähellä lentokenttää (Changi Airport). Changi tarkoittanee puuta, museon näyttelyn mukaan. Saaren sillä laidalla oli toisen maailmansodan aikaan suuri sotavankialue. Museossa kerrottiin japanilaisten hyökkäyksestä ja Kaakkois-Aasiaan valloituksesta noin vuosina 40-42. Meille on koulussa kerrottu, että maailmansota-nimeä voitiin alkaa käyttää vasta japanilaisten iskusta amerikkalaisten Pearl Harbor –tukikohtaan 7.12.1941, mutta mielestäni maailmansodan merkit täyttyisivät jo sekä saksalaisten että japanilaisten valloitusretkistä omilla ”lähi”alueillaan. Ei meille ollut koulusta juuri jäänyt mieleen tämän Kaakkois-Aasian tilanne toisessa maailmansodassa. Siis se, että japanilaiset olivat valloittaneet lähes koko alueen Indonesian saaria myöten. Jos totta puhutaan, niin ei meillä kyllä koulusta ole jäänyt juuri mitään mieleen Aasiasta.

On aika hävettävää myöntää, etten tiennyt Kaakkois-Aasian maista juuri mitään ennen täällä asumista. Nimiä olisin ehkä osannut sanoa, pääkaupunkeja parille maalle, kartalle laittaa ehkä Indonesian ja Thaimaan. Mutta ei meidän ole tarvinnut osata, sen sijaan on ollut keskeistä tietää suomalaisten ja eurooppalaisten kirjailijoiden teoksia läpi vuosisatojen. Hesarissakin oltiin huolissaan suomalaisten nuorten huonosta yleistiedosta: yleistietotestissä piti tietää ”Tulitikkuja lainaamassa” –kirjan kirjoittaja vaihtoehdoista Aleksis Kivi, Maiju Lassila, Saima Harmaja tai Mika Waltari ja sen lisäksi Kiinan presidentti vaihtoehdoista Mao Tsetung, Hu Jintao, Kim Jong-il tai Kungfutse. Aika mieletöntä minusta! Kiinassa asuu 1,2 miljardia ihmistä, ja me tiedämme maasta pari suurinta kaupunkia, ympäristöongelmat, Kiinan muurin ja yhden lapsen politiikan. Vastaavasti Indonesiassa on 220 miljoonaa ihmistä, hieman vähemmän kuin USAssa (300 miljoonaa) ja maasta tiedetään ehkä sademetsähakkuut, palmuöljyviljelmät, Bali ja Jakarta. En ehkä kertoisi tästä näin yksityiskohtaisesti muuten, mutta singaporelaiset tietävät paljon Euroopasta: kellekään en ole selittänyt Suomen sijaintia, sen sijaan pääkaupunkimme nimi muistetaan hyvin usein.

Takaisin museoon :) Se oli aika tyypillinen sotamuseo, mutta varsin avartava, koska tämän maailmankolkan sotahistoria ei ole ollut vahvimpia osa-alueitani. Huomattavaa ehkä oli se, että japanilaiset taisivat vangita eniten eurooppalaisia / australialaisia, ehkä haluten itselleen maineen maan vapauttamisesta länsimaiden ikeestä. Paljon ihmisiä lähetettiin myös rakentamaan Thaimaasta Burmaan menevää rautatietä, jota alettiin kutsua ”Death railway”, koska noin 100 000 vankia kuoli rakennustöissä.

Historia-osuuden jälkeen suuntasimme Singapore Food Expoon, eli valtaville ruokamessuille. Vaikka ne oli etupäässä erilaisten tuotteiden markkinointiin, jaeltiin siellä paljon maistiaisia sekä myytiin halvalla syötävää. Yllätykseksemme messuilla oli Pan Suolan esittelypiste! Paikallinen esittelijä hoksasi aika pian meidän olevan Suomesta, koska tunnistimme merkin vaivatta. Vakuutimme, että suurin osa kotitalouksista käyttää Suomessa Pan Suolaa sen terveellisyyden vuoksi. Muutoin saatiin maistella erilaisia ja pääosin hyviä ruokia, kierrellä, katsella ja ihmetellä. Messuilla vierähti noin pari tuntia, ja sinä aikana näimme kolme muuta länkkäriä, paikallisia olisiko ollut tuhat.

Viikonloppusuunnitelmissa on reissu Indonesiaan, Sumatran saarelle. Lennämme torstaina Medaniin, joka on Pohjois-Sumatran suurin kaupunki (2,6 miljoonaa ihmistä) ja maanantaina sieltä takaisin Singaporeen. Väliaika on tarkoitus viettää Lake Toba –järvellä, joka on erittäin suuri sammuneen tulivuoren romahtaneeseen kraateriin syntynyt järvi. Alun perin oli tarkoitus matkustaa Indonesiaan laivalla ja maan sisällä enemmän bussilla, mutta ajan lyhyyden vuoksi lentomatkailu voitti tällä kertaa. Bussimatkailu Sumatralla on aika hidasta: keskinopeus pääteillä on noin 40 km /h.

Sunnuntai-iltana olivat kurssieni tulokset nähtävillä netissä. Aika lailla jännitti ennen niiden näkemistä, koska en yhtään osannut arvioida oliko osaamiseni ja työmääräni riittävä. Ilmeisesti se oli: jätehuolto-kurssista ja Environmental Technology-kurssista tuli A-, Water Resources Engineering B+ ja vaikein kaikista kursseistani Water Treatment Process B. Paras arvosana olisi A+ ja huonoin hylätyn (F) jälkeen D. Olen siis varsin yllättynyt ja ilahtunut! :)