Ihana maa tämä Singapore

Kävijämäärä ilahduttaa, nyt jo yli 2000! :) Pahoittelut, kuvia ei ainakaan vielä mukana, koska Blogger lataa niitä TODELLA hitaasti (jos lainkaan).

On Suomikin, toki ihana maa. Tämän Indonesia-reissun jälkeen oli vain erityisen mukava palata takaisin siistiin, turvalliseen ja järjestelmälliseen Singaporeen. Matkamme alkoi torstaina iltapäivällä metromatkalla Singaporen lentokentälle. Singaporeenkin oli pari viikkoa aiemmin tullut sääntö nesteiden rajoittamisesta lennoilla (Australiaan mennessä sitä ei ollut), joten lähtöselvitysjonossa sai pikaisesti järjestellä matkatavaroita hieman uudelleen. Terminaalista löydettiin Fazer-karkkeja: Dumleja ja Geishoja, olipa sykähdyttävä kokemus nähdä hyllyllinen hyviä suomalaisia karkkeja myynnissä. :)

Silkairin lento Medaniin sujui hyvin, lentoyhtiö on aika hyvä ja luotettava. Medanissa sai sitten jännittää oliko ruumaan menneeseen reppuun sujautettu huumeita, joka on mahdollista erityisesti Malesiasta Indonesiaan matkustettaessa. Ajattelimme kuitenkin luottaa hyvämaineiseen lentoyhtiöön sekä pikaiseen repun tutkimiseen vessassa, eikä mitään löytynyt. Tuollainen tietämätön huumeiden kuljettaminen maahan lienee mahdollista, erityisesti Malesiasta, mutta tuskin kovin yleistä. Indonesian oikeuslaitos (tai lähinnä sen puuttuminen) sekä joka tasolla täysin korruptoitunut virkakoneisto ei kuitenkaan houkutellut olemaan aivan sinisilmäinen.

Ennen repun saamista saimme kuitenkin erittäin hienon Indonesia-turistiviisumin passiimme. Se maksoi 10 US$ ja oli upea passin sivulle liimattava tarra hologrammeineen ja hienoine kuvioineen. Lentoaseman ovella oli tietysti odottamassa lukuisia taksintarjoajia, joten saimme varsin kätevästi – tosin turistihintaan – kyydin Lonely Planetistä (LP) katsomaamme hostelliin. Sieltä otimme halvimman kahden hengen huoneen, joka oli ihan siisti, mutta osoittautui yöllä aika kuumaksi tehottoman tuulettimen vuoksi. Aamulla sitten aikaisin ylös, hostellin aamupalalle (pienet paahtoleivät ja kahvia) ja katselemaan kyytiä kohti Toba-järveä. LP:n ohjeiden mukaan menimme vain hostellin viereiselle pääkadulle (Jalan SM Raja), jossa pysäytimme paikallis”bussin” heiluttamalla kättä. Se oli menossa Amplas-bussiterminaaliin, joten kömmimme reppuinemme pienehköön tilaan seitsemän muun matkustajan sekaan pienen pakettiauton takaosaan.

Bussiterminaalissa ei juuri ollut valinnanvaraa Parapatiin menevissä busseissa. Aiemmista reissuista oppineina kävimme kuitenkin tarkistamassa tilanteen, mutta päädyimme lopulta piakkoin lähtevään halpaan, mutta ei-niin-uuteen, bussikyytiin. Ulkoa bussi vaikutti normikokoiselta, mutta paikkoja yhdellä rivillä oli yhteensä viisi. Valitsimme kolmenistuttavan penkin siinä toivossa, ettei bussi tulisi kovin täyteen. No, se toive ei toteutunut. Istuimien väli oli minulle juuri sopiva, eli polveni olivat tukevasti edellä olevassa penkissä kiinni istuessani mahdollisimman takana. Antin noin 10 cm pidemmät jalat eivät tietenkään mahtuneet siihen väliin, joten ne laitettiin sivulle. Kolmannelle penkille tuli istumaan nuorehko nainen, joka joutui paikoin istumaan miltei Antin sylissä. Varmaan aika ikävähköä musliminaiselle (ei tosin ollut huntua), jonka kulttuurissa naisten ja miesten (varsinkaan tuntemattomien) ei ole syytä juuri koskea toisiaan.

Olimme tietysti ainoat länsimaiset bussissa, jossa matkustajia oli noin 60-70 (osa seisoi). Onneksemme bussi tyhjeni paljon noin parin tunnin matkan jälkeen, joka tosin oli onnistunut puuduttamaan jalkoja sekä hiostuttamaan selkää jo aika hyvin. Viimeiset kaksi tuntia Parapatiin sujuivat varsin hyvin, ilmakin alkoi vähän viiletä noustessamme hieman korkeammalle merenpinnasta. LP:n mukaan Parapatin linja-autoasemalta pitäisi kävellä noin kaksi kilometriä rantaan, mutta kysyessämme sopivaa poisjääntipaikkaa meidät lopulta vietiin rantaan lauttojen lähtöpaikalle.

Rannalla meitä oli sitten vastassa muutama mies, jotka ystävällisesti ja rauhallisesti esittelivät Samosir-saaren majoitusmahdollisuuksia sekä kyytiä takaisin Medaniin. He olivat ilmiselvästi työskennelleet paljon turistien (ja vielä eurooppalaisten) kanssa, koska eivät tyrkyttäneet rasittavasti mitään. Osasipa joku heistä hieman suomeakin. :) Odottelimme saarelle menevää lauttaa tovin, ja päätimme mennä Lejkon-hostelliin yöksi, tai ainakin katsomaan paikkaa. Lauttamatka saarelle kesti noin tunnin ja lautta (tai vene) tiputteli matkustajia tarpeen mukaan hotellien laitureille. Ilma oli aika viileä, oltiin sen verran korkealla ja järvellä tuuli hieman. Aivan kuin Suomen kesä, tosin tuli aika kylmä lämpötilan laskiessa lähelle 20 astetta.

Hotellihuoneemme oli toisessa kerroksessa järvinäköalalla saaren itäpuolella. Ilahduttavaa oli nähdä Medanin hostellin kyykkyvessan jälkeen meille normaali vessa; ihmeellisistä asioista sitä voi ilahtua. :) Illalla käytiin syömässä erinomaista paikallista ruokaa. Tuk tuk -turistikylä oli varsin hiljainen, meitä turisteja oli majoituspaikka- sekä ravintolatarjontaan nähden todella vähän. Ehkä turisteja on joskus enemmänkin, mutta nyt yritimme käydä mahdollisimman monessa eri paikassa syömässä ja ostamassa tuliaisia, etteivät rahat jäisi vain yhteen paikkaan.

Lauantai oli ainoa kokonainen päivä saarella. Heräsimme aamulla hieman ennen kuutta katsomaan auringonnousua, joka näkyi kauniisti parvekkeellemme. Aamiaisen (valkosipulileipää, hedelmiä (minulla) ja riisia & kanaa (Antilla)) jälkeen lähdimme kävellen kiertämään Tuk Tuk –kylää. Poikkeilimme matkamuistomyymälöissä, joista löytyi pääosin hyviä ja edullisia tuliaisia. Samosir-saari on noin Singaporen kokoinen ja sen keskeltä löytyy pienehkö järvi. Lisäksi saarella on muutama kylä sekä muinaisten kulttuurien patsaita ym. Aluetta olisi voinut kiertää mopolla, mutta päädyimme kävelemään pari kilometriä.

Paikallisten elämä saarella oli aika alkeellista ja järvi on arvatenkin heille kovin tärkeä. Talojen väleissä ja teillä juoksenteli kanoja, koiria ja kissoja, muutama lehmä oli laitumella lieassa ja ainakin riisiä & maissia viljeltiin. Järvestä haettiin vettä, kalastettiin, peseydyttiin, pestiin pyykit – ja heitettiin myös roskia (ei tietenkään kaikkia). Naiset kantoivat hämmästyttävän taitavasti yli 10 litran vesipaljuja päittensä päällä, apua tarvittiin paikoin vain paljun pään päälle nostamiseen. Meitä turisteja kohdeltiin hyvin, oltiin todella ystävällisiä, mutta ahdistavia sisäänheittäjiä tai kaupustelijoita ei ollut. Ruoka oli erinomaista. Vaikkei saarella ollutkaan hiekkarantoja eikä turisteilla juuri tapana ottaa aurinkoa, oli paikka silti todella ihana. Lauantai-iltana kävimme yhdessä hotellissa katsomassa paikallista musiikki- ja tanssiesitystä, joka oli arvatenkin ihan mukava.

Vaikka kuinka yritimme ostaa paljon tuliaisia ja käyttää saarella paljon rahaa, oli meillä sitä noin puolet jäljellä lähtiessämme sunnuntaiaamuna lautalla Parapatiin. Saarella oli tuolloin jokin juoksukilpailu, joten seurasimme aamiaisella parin sadan pääosin paikallisen juoksua / kävelyä. Hieman kallellaan kulkeneen veneen saavuttua satamaan menimme kahvilaan odottelemaan turisti”bussimme” lähtöä. Sattuipa siten, että samaan kyytiin oli tulossa kolmaskin suomalainen, joka on töissä YK:n Elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n hommissa Banda Acehissa. Aluetta jälleenrakennetaan tsunamin jäljiltä usean eri järjestön sekä paikallisten yhteistyöllä. Nainen kertoili työstään ja Aceh-maakunnan tilanteesta varsin mielenkiintoisesti. Maakunta on kovin muslimienemmistöinen, ja länsimaisena naisena ei kuulemma aina ole mukava liikkua kaupungilla pitkähihaisista ja –lahkeisista vaatteista huolimatta. Kaakkois-Aasia-matkailusta sekä Suomestakin toki puhuttiin, ja osoittautui, että hänen vanhemmat ovat Kajaanista kotoisin, joten Takkaranta on varsin tuttu paikka. :)

Noin puolentunnin odottelun jälkeen matka pakettiautolla alkoi. Jalkatilaa oli noin 2,5-kertaisesti paikallisbussikyytiin verrattuna. Tällä kertaa minäkin näin paikallista liikennekulttuuria kapeilla, mutkaisilla ja paikoin huonokuntoisilla teillä. Ihmiset liikkuvat paljon mopoilla, joten niitä ohitellaan varsin usein. Äänimerkillä ilmoitetaan ohituksen alkamisesta ja tervehditään vastaantulevia tuttuja tai yritetään saada tienvarresta matkustajia kyytiin. Tööttäily ei sentään ole Perun veroista, joissa jatkuva meteli alkaa välittömästi liikennevalojen vaihtuessa vihreäksi, vaikka edessä olisi viisitoista autoa. Ohitukset olivat paikoin aika hurjia, meidän kuskillamme ja vastaantulevilla autoilla. Kerran piti koukata pientareen puolelle, kun vastaantuleva rekka ei oikein osannut arvioida vaadittavaa ohitusmatkaa. Kun kuskimme halusi ostaa vettä, keksejä ja tupakkia, koukkasi hän epäröimättä tien vastakkaisen puolen kojulle. Kaupunkien liikennevalottomissa risteyksissä autot ja skootterit ajavat hiljalleen eteenpäin (keskelle risteystä) ja yrittävät siitä päästä liikennevirran sopivaan väliin.

Neljän tunnin matka oli siis varsin jännittävä. Sen lisäksi saimme roimasti karsinogeeneja, koska autokanta oli todella vanhaa, eikä mistään katalysaattoreista, puhtaasta palamisesta tai hiukkassuodattimista oltu varmaan kuultukaan. Ilmanlaatu oli maaseudullakin aika huono, saati sitten vilkkaasti liikennöidyssä Medanissa. Singaporen ilma on hämmästyttävän puhdasta, tosin hallitus säätelee täällä autokantaa, joka on poikkeuksetta uutta.

Maisemat eivät suinkaan olleet ihanaa ja kaunista sademetsää, vaan puuplantaaseja tai asutusta. Malesiassakin mentäessä Kuala Lumpuriin tai Pulau Tiomanille vallitseva maankäyttötyyppi oli palmuöljyplantaasit. Surullisen ja köyhän näköistä, riveissä kasvavia puita, vähän ruohoa maanpinnalla, meidän biodieselimme tai uppopaistoöljymme lähde. Kun Suomessakin huomaa selvästi vanhan talousmetsän sekä aarniometsän eron, on täällä sademetsä ja paljuöljyviljelmä kaksi aivan eri asiaa. Valitettavasti näiden sademetsien tuhoaminen vaikuttaa valtavasti koko maapalloon, eikä niiden rikasta eliölajistoa sekä ravinnerikasta maaperää saada ennallistamalla takaisin. Täälläkin ollaan nyt vain lyhyiden taloudellisten voittojen perässä ja uhrataan niiden edestä luontoa ja tulevaisuuden voimavaroja. Suomessakin järvemme ovat pääosin maa- ja metsätalouden vuoksi hätää kärsimässä, kun alkuaikoina ei osattu tai haluttu kiinnittää haitallisiin ympäristövaikutuksiin huomiota.

Takaisin Medaniin. :) Saavuttiin sinne hyvissä ajoin, ehjin nahoin, kuuman automatkan jälkeen. Pääsimme kyydillä suoraan hostellille, mutta sitä ennen tiputimme kolme paikallista Medanin ilmeisen varakkaalla asuinalueelle. Talot olivat isoja & aidattuja ja autot isoja & uusia, mutta alueen tiet olivat kapeita yksikaistaisia, reunalla avo-ojat, jätteet betonista valetuissa ”laatikoissa” talojen vierillä. Juokseva vesi tullee aika moneen taloon, mutta viemäröintiprosentti lienee lähellä nollaa. Pääkaupunki Jakartassa se on 3 %. Menimme samaan hostelliin, mutta tällä kertaa oli rahaa ilmastoituun huoneeseen.

Minulla oli hieman heikko olo mahassa, mutta päätimme silti lähteä käymään jossain ostoskeskuksessa. Otimme hostellin pihalta taksin, koska muulla tavoin ei uskaltaisi juuri liikkua. Mukaan lähti paikallisopas, joka meinasi saada meidät jonkin pienen sivukujan kauppaan. Liian epäilyttävää, joten halusimme isoon länsimaiseen ostoskeskukseen. Se olikin hyvä valinta, paljon paikallisia, pari muuta länkkäriä ja suhteessa aika paljon maan kiinalaisvähemmistöä. Käytiin syömässä, ostoksilla ja kahvilla. Yritettiin kuluttaa epätoivoisesti rahaa, mutta ei oikein onnistuttu. Mahani ei tuntunut kovin hyvältä, joten pian pimeän tultua lähdettiin takaisin hostellille. Ostarin pihalta saimme taksin, joka ihmetykseksemme käytti mittaria. Osa kaupungin kaduista oli pimeänä, kuten hostellimmekin, josta ensin ajettiin noin 50 metriä ohi. Kuskin ratkaisu oli lähteä peruuttamaan vilkasliikenteisellä pääkadulla...

Ajattelimme sähkökatkoksen kestävän koko yön ja varauduimme pikaiseen lähtöön tulipalon vuoksi, koska kynttilöiden paloturvallisuus ei ollut huippuluokkaa. Kynttilät olivat ainoa valonlähde, niitä annettiin sumeilematta kaikille asukkaille sekä pidettiin käytävillä. Minulla oli onneksi mukana otsalamppu. Sähkökatkoksen, tulipalopelon ja ilmastoinnin toimimattomuuden lisäksi Antillekin tuli mahatauti ja minun tautini vaati ajan viettämistä kyykkyvessassa. Hostellin henkilökunta hommasi sähköt toimimaan generaattorilla, ja parin tunnin päästä sähköt palasivat kokonaan, ihmeellistä. Siitä seurasi naapurin kovaääninen televisionkatsonta. Antilla nousi vähän kuume ja varauduimme kumpikin pikaiseen lähtöön oksentamaan. Yritimme nukkua, mutta se ei oikein onnistunut. Yöllä käytiin kunnolla hereillä ja otettiin särkylääkkeet, joiden ansiosta unta riitti puoli viiteen saakka. Tällöin kadun toisella puolella oleva moskeija aloitti kovaäänisen lähetyksen kaiuttimien kautta, joka kuului erinomaisesti myös korvatulppien läpi. Puoli tuntia kuuntelimme monotonista joikaamista. Sen aikana naapurimme oli saanut television taas auki, ja herätys olisi muutenkin ollut puoli kuusi. Varsin miellyttävä yö. :)

Pääsimme lentokentälle taksilla, odottelimme lähtöselvityksen aukeamista ja lopulta tietokoneiden toimimattomuuden vuoksi saimme käsinkirjoitetut boarding pass:t. Ennen passintarkastusta piti käydä maksamassa 7,5e lentokenttävero ja täyttää jokin lappu. Leimojen & lappujen kanssa passintarkastusjonoon, joka eteni suunnattoman hitaasti, ainakin meidän mahatautisten mielestä. Vihdoin pääsimme penkeille nukkumaan ja odottelemaan lennon lähtöä. Lepääminen auttoi ja lento sujui erinomaisesti.

Singaporeen oli niin ihana palata, täällä kun kaikki on kunnossa, ihmisiin voi luottaa, turisteja ei yritetä huijata, kaikkialla on siistiä. Tauti meni molemmilta ohi, kun päästiin nukkumaan seuraava yö kunnolla ja nyt on ruokahalukin jo palannut. Nyt kun Singapore-päiväni vääjäämättä hupenevat hurjaa vauhtia, tiedän ikävöiväni tätä paikkaa Suomeen palattuani. Mutta sinne on myös mukava tulla, eittämättä Suomessakin on runsaasti hyviä ja ihania puolia. Eniten olen ehkä kaivannut (ihmisten lisäksi) vuodenaikoja, joiden perusteella siellä osasi odottaa vappua, juhannusta ym. Täällä osaa ainoastaan arvioida ajan aika tarkasti pimeän tulon perusteella, joka ei muutu kuin parilla minuutilla. Ruisleipää, metsiä ja makeita mansikoita odotellessa voi kuitenkin hyvin nauttia viimeisistä kolmesta viikosta täällä Kaakkois-Aasiassa. :)