Suomeen oli kyllä suunnattoman mukava palata, siis jo kolme viikkoa sitten. Aika on mennyt nopeammin kuin siivillä, maksimissaan olen ollut samassa paikassa neljä yötä, jonka jälkeen taas jonnekin muualle.
Kaisa tuli hakemaan minut Helsingissä lentokentältä, sää oli kylmä ja sateinen (noin + 15). Keskikesän vihreys oli jotakin aivan valloittavaa, kuten tämä valoisuus. En ymmärtänyt lainkaan kellon olevan esim. yhdeksän illalla, koska aurinko paistoi vielä täysin. Pääsin Kaisan ja Kimmon luo Vuosaareen yöksi koko viikonlopuksi. Torstai-ilta kului peruskirja-kokouksessa Partiotalolla, muina päivinä näin Valma-tätiä sekä Annea, Rafia ja Parvezta. Kyllä Helsinki vaikutti varsin pieneltä ja metsäiseltä, meidän suomalaisten suurkaupunki... Hyvin oli puolessa vuodessa tottunut kiinalaisiin, joten oli ihmeellistä nähdä niin paljon länsimaisia (suomalaisia) ihmisiä.
Helsingistä Ouluun pariksi päiväksi. Suomen kesäsää vaikutti varsin sopivalta, koska pystyi ilman suunnatonta hikoilua liikkumaan ulkona. Myös pyöräily on pitkän tauon jälkeen aika ihanaa. Kävin vaihdattamassa pyörän nastarenkaat tavallisiin, ja oli mukava kyetä sanomaan oma sukunimi ilman sen tavaamista tai kirjoittamista. Singaporessa Siljakin oli paikoin liian vaikea, Pietikäistä en yleensä edes yrittänyt.
Ja sitten lopulta Kajaaniin, josta pääsimme pian lähtemään sukulaiskierrokselle etelään. Kaikkia ihmisiä on ollut ihana nähdä jälleen! Paljon on kerrottavaa ja kuultavaa, mutta onneksi tästä blogista on voinut lukea minun kuulumisia. Sukulaiskierrokselta tulin Helsingin kautta (taas peruskirja-kokous) Kajaaniin, jossa nyt ehti olla paria päivää enemmän. Kiireistä, mutta mukavaa lomailua!
Lauantaina, 21.7, lähden Englantiin jamboreelle (iso partioleiri), jonne tulee noin 40 000 partiolaista eri puolelta maailmaa. Leiri pidetään Chelmsfordissa ja se osaltaan juhlistaa partion satavuotista taivalta. Leiritunnelmia voi seurata Suomen joukkueen (meitä suomalaisia on leirillä noin 1000) kotisivuilta .
Tämä lienee viimeinen blogipostaukseni. Näitä on ollut mukava kirjoittaa. Olen myös kuullut kannustavaa palautetta, joten kiitos teille lukijoille! :)
Thursday, July 19, 2007
Wednesday, June 27, 2007
Hei hei Singapore!
Tänään on lähtö takaisin Suomeen. Lento lähtee myöhään illalla ja on Frankfurtissa torstaina aamulla. Finnairin lento Helsinkiin lähtee yhdentoista maissa ollen Helsingissä kahdelta. Ihan epätodellista puolen vuoden asumisen jälkeen lähteä täältä pois. Maa on alkanut tuntua aika lailla kodilta, vaikka on se Suomi tietysti oikea kotimaa. Täällä on ollut todella hyvä ja mukava asua, joten paikan hyviä puolia tulee varmasti ikävä. Toisaalta on ihana nähdä vanhempia, kavereita ja sukulaisia sekä päästä suomalaiseen metsään sekä syömään ruisleipää ja mansikoita.
Antti jää Singaporeen syyskuun puoliväliin. Ikävähän tässä varmasti tulee! Mutta on tämä vaihtokokemus sen arvoista ja vielä se, että kumpikin pääsi asumaan ja opiskelemaan samaan paikkaan suunnilleen samaan aikaan. Antilla ei vielä ole havaittavissa minkäänlaisia kulttuurishokin oireita, joten tänne jääminen ei kuulemma haittaa lainkaan.
Viimeiset päivät ovat kuluneet Singaporea kierrellessä. Muutama paikka on jäänyt näkemättä täälläkin (Chinese Garden, Snow City, Wild wild wet...) mutta paljon on onneksi ehtinyt myös nähdä. Ollaan herkuteltu Singaporen erilaisilla ruuilla: intialaista, kiinalaista ja tänään thaimaalaista. Keitetyt perunat kylmäsavulohen kera tuntunevat alkuun hieman miedoilta ja mauttomilta. :) Eilen käytiin Singaporen kansallismuseossa. Se oli loistavasti toteutettu, tietoa oli valtavasti ja siitä sai valita itseään kiinnostavat osat.
Maanantaina käytiin vielä kerran MacRitchie-reservoirilla ihanalla ja rentouttavalla sademetsäkävelyllä. Tällä kertaa bongattiin vain yksi käärme, mutta lukuisia apinoita. Tässä kaksi suloista pitkähäntämakakia (long-tailed maqaque) lähikuvassa.
Matkalaukku painaa valtavasti, tavaraa on niin paljon. Toivottavasti Singapore Airlines ei ole kovin tarkka painon kanssa... Nyt täytynee alkaa valita kuvia matkakertomukseen, koska taidan päästä kertomaan vaihtokokemuksesta sitten Suomessa. Tämän lisäksi täytyy kirjoittaa matkakertomukset sekä yliopistolle että RIL:lle. Postaan vielä sitten Suomesta kotiinpaluutunnelmia. Kuvien vähäinen määrä johtunee nettiyhteytemme hitaudesta. Tänään se on yllättänyt, joten laitoin pari kuvaa Bangkok-postaukseen. Antin nettigalleriasta löytyy lisäksi lukuisia hienoja otoksia Kambodzhasta.
Antti jää Singaporeen syyskuun puoliväliin. Ikävähän tässä varmasti tulee! Mutta on tämä vaihtokokemus sen arvoista ja vielä se, että kumpikin pääsi asumaan ja opiskelemaan samaan paikkaan suunnilleen samaan aikaan. Antilla ei vielä ole havaittavissa minkäänlaisia kulttuurishokin oireita, joten tänne jääminen ei kuulemma haittaa lainkaan.
Viimeiset päivät ovat kuluneet Singaporea kierrellessä. Muutama paikka on jäänyt näkemättä täälläkin (Chinese Garden, Snow City, Wild wild wet...) mutta paljon on onneksi ehtinyt myös nähdä. Ollaan herkuteltu Singaporen erilaisilla ruuilla: intialaista, kiinalaista ja tänään thaimaalaista. Keitetyt perunat kylmäsavulohen kera tuntunevat alkuun hieman miedoilta ja mauttomilta. :) Eilen käytiin Singaporen kansallismuseossa. Se oli loistavasti toteutettu, tietoa oli valtavasti ja siitä sai valita itseään kiinnostavat osat.
Maanantaina käytiin vielä kerran MacRitchie-reservoirilla ihanalla ja rentouttavalla sademetsäkävelyllä. Tällä kertaa bongattiin vain yksi käärme, mutta lukuisia apinoita. Tässä kaksi suloista pitkähäntämakakia (long-tailed maqaque) lähikuvassa.
Matkalaukku painaa valtavasti, tavaraa on niin paljon. Toivottavasti Singapore Airlines ei ole kovin tarkka painon kanssa... Nyt täytynee alkaa valita kuvia matkakertomukseen, koska taidan päästä kertomaan vaihtokokemuksesta sitten Suomessa. Tämän lisäksi täytyy kirjoittaa matkakertomukset sekä yliopistolle että RIL:lle. Postaan vielä sitten Suomesta kotiinpaluutunnelmia. Kuvien vähäinen määrä johtunee nettiyhteytemme hitaudesta. Tänään se on yllättänyt, joten laitoin pari kuvaa Bangkok-postaukseen. Antin nettigalleriasta löytyy lisäksi lukuisia hienoja otoksia Kambodzhasta.
Saturday, June 23, 2007
Bangkok
Saavuttiin noin 20 miljoonan asukkaan kaupunkiin keskiviikkona bussilla pimeän jo tultua. Bussi jätti meidät reppumatkailijoiden suosimalle alueelle, Khao San road:lle, josta mentiin LP:n suosittelemaan hostelliin. Paikka oli todella siisti, hyvä ja hiljainen, aika edullinen tasoisekseen (20 e yö). Heti alkuun saimme ihmetellä suurta (lue valtavaa) länkkäri-prosenttia, tällaista ei ole ollut sitten Suomen (Antilla) tai Sydneyn (minulla). Meitä turisteja oli siis paljon, mutta alue lukuisine & edullisine ravintoloineen, pesuloineen, apteekkeineen, matkatoimistoineen ja nettikahviloineen oli juuri sopiva.
Seuraavana päivänä matkustelimme kaupungissa julkisilla kulkuneuvoilla. Keskustan länsipuolella on suurehko joki, jossa kulkee säännöllinen lauttaliikenne. Sen lisäksi keskustan läpi menee pari kanaalia, joissa pääsee liikkumaan kanaaliveneellä. Jokilautta osoittautui varsin käteväksi ja hyväksi, suhteellisen selkeä käyttää ja hyvät näkymät. Bangkok vaikuttaa vahingossa kasvaneen miljoonakaupungiksi, sen kaavoitusta eikä kulkemista ole juuri suunniteltu. Joen varsi oli pääosin hajoamaisillaan olevia hökkelitaloja, joiden välistä paistoi valkoisia uusia hienoja hotelleja. Helposti ajattelisi, että suurkaupungin joenvarsi olisi varattu ja kunnostettu virkistysalueeksi (eli puisto & kävelybulevardi). Sellaisesta ei kuitenkaan ollut puhettakaan.
Kaupungin liikenne on aivan kaoottista, tällä kertaa tarkoitan autojen määrää en niiden ajotyyliä. Joitain hätäpelastuksia on yritetty tehdä; pääosin rakentamalla muutamakaistainen tie betonitolpilla maanpinnan yläpuolelle. Eli teitä oli parhaimmillaan neljä kaistaa molempiin suuntiin kahdessa kerroksessa, ja siitä huolimatta liikenne ei ruuhka-aikoina edennyt. Ruuhkia helpotettiin myös muuttamalla yksi neljästä kaistasta kulkemaan toisin päin, kun kaupungissa töissäkäyvät ihmiset palaavat koteihinsa ja ilmeisesti aamulla päinvastoin. Kaupunkiin oli muutama vuosi sitten rakennettu yksi metrolinja, jossa oli yhteensä alle parikymmentä pysäkkiä sekä betonipylväiden päällä kulkeva skytrain noin 30 pysäkillään. Näiden hintataso busseihin verrattuna oli kuitenkin moninkertainen, joten paikalliset käyttivät paljon puulattiallisia, vanhoja, halpoja busseja. Tai omaa autoa tai taksia, joten liikennettä oli valtavasti. Kajaanin (ja miksei Helsinginkin) iltapäiväruuhka sai hieman perspektiiviä, kun liikennevaloissa odoteltiin neljä minuuttia (niissä oli laskuri), ja sitten jatkettiin matkaa tovi seuraavaan risteykseen.
Kaupunki vaikutti kuitenkin mukavammalta ja turvallisemmalta kuin Kuala Lumpur, paikalliset ovat usein hyvin ystävällisiä ja turisteja näkyi valtavasti. Torstaina tutustuimme siis kaupungissa liikkumiseen ja perjantaina oli tarkoitus lähteä katsomaan nähtävyyksiä. Antin mahatauti äityi kuitenkin niin pahaksi, että päädyimme viettämään päivän hotellilla. Lähiapteekista ostetut vahvat antibiootit kuitenkin auttoivat heti, ja lauantaina pystyimme lähtemään keskustan pohjoispuolella sijaitsevalle weekend-marketille. Alue oli valtava, ihmisiä paljon ja myytävää tavaraa laidasta laitaan. Paljon oli vaatteita, matkamuistoja, sisustustavaroita, mutta myös myytäviä lemmikkejä ja eläintarvikkeita. Pääosin myytiin kaloja, mutta kissoja, koiria, jyrsijöitä ja matelijoita oli myös useammassa kojussa kaupan. Arvattaen eläinten olot eivät aina olleet kovinkaan hyvät.
Valtavalta torialueelta jatkoimme metrolla matkaa Chinatowniin, jossa päädyimme lähes loputtomalle market-kujalle. Siellä ei sentään myyty eläimiä ja Antille löytyi hyvä hattu. Singaporen Chinatowniin tottuneena luulimme lauantai-iltana löytävämme monta ravintolaa, mutta nälkäisinä jouduimme jatkamaan matkaa hotellimme lähistölle. Sunnuntaina oli vuorossa saksalaisen Sodom-bändin keikka paikallisessa pienessä pubissa. Tunnelma oli loistava, paikalliset fanit innoissaan ja 80-luvun puolivälissä ensimmäisen levyn julkaisseet, nyt keski-ikäiset bändin jäsenet nauttivat selvästi esiintymisestä. Sisällä oli niin kuuma, että 30-asteinen ulkoilma tuntui ihanan viileältä ja vettä kului paljon. Tämän jälkeen lähdettiin paikallisten kanssa seafood-illalliselle. Mukana oli yksi singaporelainen sekä kuusi thaimaalaista metalliskenen paikallista kuuluisuutta.
Maanantaina tapasimme tämän singaporelaisen tyypin paikallisessa levykaupassa, jonka pitäjät tarjoilivat meille juotavaa sekä mangoja shoppailun lomassa. Ennenkokemattoman loistavaa palvelua, paikka on siis Tripple Six, Century Mall –ostoskeskuksen pohjakerroksessa. Lopulta taksi-seikkailuiden jälkeen päädyimme ensin ostoksille Bangkok Night Bazaar:lle ja sitten syömään valtavaan food courtiin. Mukava päivä!
Tiistaina oli vuorossa retki Kwai-joelle. Ostettiin hotellin vieressä olevasta matkatoimistosta valmis retki, jolloin bussikuljetus lähti aivan hotellimme edestä aamulla seitsemältä. Parin tunnin ajelun jälkeen pääsimme perille Kanchanaburi-kaupunkiin, Bangkokin länsipuolelle. Paikalla on siis elokuvasta tuttu Kwai-joen silta, joka on osa toisen maailmansodan aikana rakennettua rautatietä. Japanilaiset miehittivät lähes koko Kaakkois-Aasian ja kärräsivät sotavankeja rakentamaan rautatietä Bangkokista Burmaan (nykyinen Myanmar). Rataa kutsutaan death railway:ksi, koska rakennustöissä kuoli parikymmentätuhatta ihmistä; pääosin paikallisia, mutta myös tuhansia länsimaisia. Ensin kävimme pikaisesti hautausmaalla, johon oli haudattu pari tuhatta länsimaista vankia: pääosin englantilaisia, hollantilaisia ja australialaisia. Sen jälkeen huonohkossa museossa, josta tosin oli hyvä näkymä sillalle. Tämän jälkeen käveleskelimme joen ylittävällä rautatiesillalla. Liittoutuneiden pommikoneet tuhosivat vankien rakentaman alkuperäisen sillan, mutta aika pian paikalle rakennettiin uusi silta. Sitten päästiin juna-ajelulle näkemään kallionrinteeseen rakennettu silta. Tämän jälkeen lounas, pikainen käynti pienehköllä vesiputouksella ja takaisin Bangkokiin.
Kwai-joen silta.
Keskiviikkona päätimme mennä kävellen Grand Palace:en: buddha-temppeliin sekä kuninkaan edustusasuntoon. Matkalla Antti pysähtyi ottamaan kuvaa ja minä katselin kartasta sopivaa reittiä. Minua ”auttamaan” tuli hyvin ystävällisen oloinen, siististi pukeutunut mies, joka kertoi Grand Palacen olevan kiinni ja aukeavan vasta iltapäivällä klo 15. Sen sijaan hän kertoi toisesta hienosta buddha-temppelistä. Lopulta osoittautui, että mies tarjosi tuk-tuk-kyytiä. LP:stä lukeneena kieltäydyimme ja lähdimme kävellen palatsille. Ei se tietenkään ollut kiinni ja LP:n mukaan menisi kiinni 15.30. Meille siis valehdeltiin varsin ystävällisen oloisesti päin naamaa. Rehelliseen suomalaiseen yhteiskuntaan tottuneena tuollainen on todella raivostuttavaa, mutta onneksi emme silti menneet halpaan.
Palatsialueella (kuten temppeleissä vieraillessa) riittävän peittävä pukeutuminen on tärkeää. Ilmeisesti polvien ja olkapäiden pitää olla peitossa ja kenkien olisi hyvä olla umpinaiset. Päivä oli aurinkoinen, ja ulkona paahteessa pitkähihaisessa sekä shortsien päällä olevan hameen kanssa tarkeni kohtuullisen hyvin. Sitä sieti vain ihmetellä, että miksi lämpimissä maissa uskonto pakottaa pukeutumaan peittävästi; muslimeilla ehkä vielä pahemmin. Thaimaassa buddhalaisuus sekä kuningas ovat suunnattoman arvostettuja ja palvonnan kohteita, niiden pilkkaamisesta joutuu varmasti vaikeuksiin. Esimerkiksi postimerkin nuoleminen tai kolikon päälle tallaaminen ovat joko laittomia tai erittäin epäsuositeltavia juttuja, koska molemmissa on kuninkaan kuva. Keltainen on sekä buddhalaisuuden että kuninkaan väri. Paikallisilla näkyi usein keltaisia T-paitoja (yhtenä päivänä erityisen runsaasti) ja Thaimaan sini-puna-valkoisen lipun yhteydessä oli aina keltainen lippu.
Grand Place alue oli loistelias ja todella hieno. Rakennukset olivat mahtavia, koristeellisia ja upeita. Meitä turisteja oli paljon, muttei liikaa. Alueella oli muutama museo, joiden näyttelyt olivat mielenkiintoisia ja hyviä. Hieman luterilaiseen yksinkertaisuuteen tottuneena ihmettelin buddhalaisten intoa kultaiseen loistoon, koska uskonnon perustaja Siddhartha nimenomaan halusi välttää maallisia rikkauksia. Hän syntyi rikkaaseen perheeseen ja järkyttyi teini-ikäisenä huomatessaan, että maailmassa on valtavasti köyhiä ihmisiä.
Palatsialueella sai helposti kulumaan aikaa pari tuntia. Tämän jälkeen lähdimme taksilla Snake Farmille katsomaan käärmeitä. Hyvän taksin saaminen tuollaisen turistikohteen edestä ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista, kuskit eivät millään meinanneet suostua käyttämään mittaria, vasta kolmas kuski suostui. Hänkin ensin yritti kiinteää hintaa kuten kollegatkin lähtien 250 bahtista. Käärmefarmille päästyämme mittarin mukaan kyyti maksoi 71 bahtia. Farmi oli Punaisen ristin paikka, jonka tarkoituksena oli kehittää vastamyrkkyjä käärmeiden myrkyille.
Thaimaan yli 180 käärmeestä 56 on myrkyllistä, joista kymmenisen elää meressä. Käärmeistä lypsetään myrkkyä, joka sitten injektoidaan hevoseen, joka pystyy tuottamaan vastamyrkkyä. Tällä tavoin tuotettua vastamyrkkyä injektoidaan sitten tarvittaessa ihmiseen myrkyllisen käärmeen puremakohtaan. Farmilla oli myös ei-myrkyllisiä kuristajakäärmeitä. Pääsimme näkemään dia-shown sekä käärmeiden käsittelyesityksen. Esityksessä tuotiin myrkyllisiä kobria vapaaksi lattialle; käsittelijöiden taitavuus oli ihmeellistä. Lopulta saatiin ottaa kuva valtavan ja painavan burmanpythonin kanssa. Farmilla vierailu oli mukavaa, koska työntekijät tykkäsivät käärmeistä paljon, kohtelivat niitä hyvin ja käärmeillä oli hyvät oltavat.
Vasemmalla show:n juontaja, välissä kaksi kobraa ja oikealla niiden taitava käsittelijä.
Torstaina piti sitten lähteä jo takaisin Singaporeen. Bangkokissa on vasta avattu uusi lentokenttä, mutta lentokenttäbussin reitti oli ehtinyt jo muuttua netissä ilmoitetusta. Onneksi pääsimme kuitenkin kyytiin väärässä paikassa odottamisesta huolimatta (saimme kiiruhtaa oikeaan paikkaan). Kenttä oli valtava, lentoja lähti tunnin sisällä noin neljäkymmentä (kiireisimpään aikaan). Jonot passin- ja turvatarkastuksessa olivat hieman ihmeellisiä, luulisi että kenttä olisi suunniteltu niiden varalta varsin toimivaksi. Lähtiessämme näimme suurkaupungin yllä valtavan ja masentavan savusumu-kerroksen. En ole koskaan ennen sellaista nähnyt, eikä sitä kaupungissa olleessaan havainnut, pystyi vain arvaamaan. Kerros oli aika paksu ja todella lähellä kaupunkia, sen yläpuolella oli suurehko ”aukko”, joka jälkeen kauniita pilviä.
Singaporeen päästiin onnellisesti, tänne on aina mukava palata. Nyt enää muutama päivä täällä, ja 27.6 illalla lähtee lento Suomeen Frankfurtin kautta. Blogin kävijälaskuri näyttää eläneen hieman omaa elämäänsä ja unohtaneen noin 500 kävijää. Minusta tällä tavoin tapahtui myös maaliskuun kieppeillä. Bloggerin toimimisen toivossa tekstin sekaan saattaa ilmestyä kuvia, mutta niitä löytyy paljon Antin kuvagalleriasta.
Seuraavana päivänä matkustelimme kaupungissa julkisilla kulkuneuvoilla. Keskustan länsipuolella on suurehko joki, jossa kulkee säännöllinen lauttaliikenne. Sen lisäksi keskustan läpi menee pari kanaalia, joissa pääsee liikkumaan kanaaliveneellä. Jokilautta osoittautui varsin käteväksi ja hyväksi, suhteellisen selkeä käyttää ja hyvät näkymät. Bangkok vaikuttaa vahingossa kasvaneen miljoonakaupungiksi, sen kaavoitusta eikä kulkemista ole juuri suunniteltu. Joen varsi oli pääosin hajoamaisillaan olevia hökkelitaloja, joiden välistä paistoi valkoisia uusia hienoja hotelleja. Helposti ajattelisi, että suurkaupungin joenvarsi olisi varattu ja kunnostettu virkistysalueeksi (eli puisto & kävelybulevardi). Sellaisesta ei kuitenkaan ollut puhettakaan.
Kaupungin liikenne on aivan kaoottista, tällä kertaa tarkoitan autojen määrää en niiden ajotyyliä. Joitain hätäpelastuksia on yritetty tehdä; pääosin rakentamalla muutamakaistainen tie betonitolpilla maanpinnan yläpuolelle. Eli teitä oli parhaimmillaan neljä kaistaa molempiin suuntiin kahdessa kerroksessa, ja siitä huolimatta liikenne ei ruuhka-aikoina edennyt. Ruuhkia helpotettiin myös muuttamalla yksi neljästä kaistasta kulkemaan toisin päin, kun kaupungissa töissäkäyvät ihmiset palaavat koteihinsa ja ilmeisesti aamulla päinvastoin. Kaupunkiin oli muutama vuosi sitten rakennettu yksi metrolinja, jossa oli yhteensä alle parikymmentä pysäkkiä sekä betonipylväiden päällä kulkeva skytrain noin 30 pysäkillään. Näiden hintataso busseihin verrattuna oli kuitenkin moninkertainen, joten paikalliset käyttivät paljon puulattiallisia, vanhoja, halpoja busseja. Tai omaa autoa tai taksia, joten liikennettä oli valtavasti. Kajaanin (ja miksei Helsinginkin) iltapäiväruuhka sai hieman perspektiiviä, kun liikennevaloissa odoteltiin neljä minuuttia (niissä oli laskuri), ja sitten jatkettiin matkaa tovi seuraavaan risteykseen.
Kaupunki vaikutti kuitenkin mukavammalta ja turvallisemmalta kuin Kuala Lumpur, paikalliset ovat usein hyvin ystävällisiä ja turisteja näkyi valtavasti. Torstaina tutustuimme siis kaupungissa liikkumiseen ja perjantaina oli tarkoitus lähteä katsomaan nähtävyyksiä. Antin mahatauti äityi kuitenkin niin pahaksi, että päädyimme viettämään päivän hotellilla. Lähiapteekista ostetut vahvat antibiootit kuitenkin auttoivat heti, ja lauantaina pystyimme lähtemään keskustan pohjoispuolella sijaitsevalle weekend-marketille. Alue oli valtava, ihmisiä paljon ja myytävää tavaraa laidasta laitaan. Paljon oli vaatteita, matkamuistoja, sisustustavaroita, mutta myös myytäviä lemmikkejä ja eläintarvikkeita. Pääosin myytiin kaloja, mutta kissoja, koiria, jyrsijöitä ja matelijoita oli myös useammassa kojussa kaupan. Arvattaen eläinten olot eivät aina olleet kovinkaan hyvät.
Valtavalta torialueelta jatkoimme metrolla matkaa Chinatowniin, jossa päädyimme lähes loputtomalle market-kujalle. Siellä ei sentään myyty eläimiä ja Antille löytyi hyvä hattu. Singaporen Chinatowniin tottuneena luulimme lauantai-iltana löytävämme monta ravintolaa, mutta nälkäisinä jouduimme jatkamaan matkaa hotellimme lähistölle. Sunnuntaina oli vuorossa saksalaisen Sodom-bändin keikka paikallisessa pienessä pubissa. Tunnelma oli loistava, paikalliset fanit innoissaan ja 80-luvun puolivälissä ensimmäisen levyn julkaisseet, nyt keski-ikäiset bändin jäsenet nauttivat selvästi esiintymisestä. Sisällä oli niin kuuma, että 30-asteinen ulkoilma tuntui ihanan viileältä ja vettä kului paljon. Tämän jälkeen lähdettiin paikallisten kanssa seafood-illalliselle. Mukana oli yksi singaporelainen sekä kuusi thaimaalaista metalliskenen paikallista kuuluisuutta.
Maanantaina tapasimme tämän singaporelaisen tyypin paikallisessa levykaupassa, jonka pitäjät tarjoilivat meille juotavaa sekä mangoja shoppailun lomassa. Ennenkokemattoman loistavaa palvelua, paikka on siis Tripple Six, Century Mall –ostoskeskuksen pohjakerroksessa. Lopulta taksi-seikkailuiden jälkeen päädyimme ensin ostoksille Bangkok Night Bazaar:lle ja sitten syömään valtavaan food courtiin. Mukava päivä!
Tiistaina oli vuorossa retki Kwai-joelle. Ostettiin hotellin vieressä olevasta matkatoimistosta valmis retki, jolloin bussikuljetus lähti aivan hotellimme edestä aamulla seitsemältä. Parin tunnin ajelun jälkeen pääsimme perille Kanchanaburi-kaupunkiin, Bangkokin länsipuolelle. Paikalla on siis elokuvasta tuttu Kwai-joen silta, joka on osa toisen maailmansodan aikana rakennettua rautatietä. Japanilaiset miehittivät lähes koko Kaakkois-Aasian ja kärräsivät sotavankeja rakentamaan rautatietä Bangkokista Burmaan (nykyinen Myanmar). Rataa kutsutaan death railway:ksi, koska rakennustöissä kuoli parikymmentätuhatta ihmistä; pääosin paikallisia, mutta myös tuhansia länsimaisia. Ensin kävimme pikaisesti hautausmaalla, johon oli haudattu pari tuhatta länsimaista vankia: pääosin englantilaisia, hollantilaisia ja australialaisia. Sen jälkeen huonohkossa museossa, josta tosin oli hyvä näkymä sillalle. Tämän jälkeen käveleskelimme joen ylittävällä rautatiesillalla. Liittoutuneiden pommikoneet tuhosivat vankien rakentaman alkuperäisen sillan, mutta aika pian paikalle rakennettiin uusi silta. Sitten päästiin juna-ajelulle näkemään kallionrinteeseen rakennettu silta. Tämän jälkeen lounas, pikainen käynti pienehköllä vesiputouksella ja takaisin Bangkokiin.
Kwai-joen silta.
Keskiviikkona päätimme mennä kävellen Grand Palace:en: buddha-temppeliin sekä kuninkaan edustusasuntoon. Matkalla Antti pysähtyi ottamaan kuvaa ja minä katselin kartasta sopivaa reittiä. Minua ”auttamaan” tuli hyvin ystävällisen oloinen, siististi pukeutunut mies, joka kertoi Grand Palacen olevan kiinni ja aukeavan vasta iltapäivällä klo 15. Sen sijaan hän kertoi toisesta hienosta buddha-temppelistä. Lopulta osoittautui, että mies tarjosi tuk-tuk-kyytiä. LP:stä lukeneena kieltäydyimme ja lähdimme kävellen palatsille. Ei se tietenkään ollut kiinni ja LP:n mukaan menisi kiinni 15.30. Meille siis valehdeltiin varsin ystävällisen oloisesti päin naamaa. Rehelliseen suomalaiseen yhteiskuntaan tottuneena tuollainen on todella raivostuttavaa, mutta onneksi emme silti menneet halpaan.
Palatsialueella (kuten temppeleissä vieraillessa) riittävän peittävä pukeutuminen on tärkeää. Ilmeisesti polvien ja olkapäiden pitää olla peitossa ja kenkien olisi hyvä olla umpinaiset. Päivä oli aurinkoinen, ja ulkona paahteessa pitkähihaisessa sekä shortsien päällä olevan hameen kanssa tarkeni kohtuullisen hyvin. Sitä sieti vain ihmetellä, että miksi lämpimissä maissa uskonto pakottaa pukeutumaan peittävästi; muslimeilla ehkä vielä pahemmin. Thaimaassa buddhalaisuus sekä kuningas ovat suunnattoman arvostettuja ja palvonnan kohteita, niiden pilkkaamisesta joutuu varmasti vaikeuksiin. Esimerkiksi postimerkin nuoleminen tai kolikon päälle tallaaminen ovat joko laittomia tai erittäin epäsuositeltavia juttuja, koska molemmissa on kuninkaan kuva. Keltainen on sekä buddhalaisuuden että kuninkaan väri. Paikallisilla näkyi usein keltaisia T-paitoja (yhtenä päivänä erityisen runsaasti) ja Thaimaan sini-puna-valkoisen lipun yhteydessä oli aina keltainen lippu.
Grand Place alue oli loistelias ja todella hieno. Rakennukset olivat mahtavia, koristeellisia ja upeita. Meitä turisteja oli paljon, muttei liikaa. Alueella oli muutama museo, joiden näyttelyt olivat mielenkiintoisia ja hyviä. Hieman luterilaiseen yksinkertaisuuteen tottuneena ihmettelin buddhalaisten intoa kultaiseen loistoon, koska uskonnon perustaja Siddhartha nimenomaan halusi välttää maallisia rikkauksia. Hän syntyi rikkaaseen perheeseen ja järkyttyi teini-ikäisenä huomatessaan, että maailmassa on valtavasti köyhiä ihmisiä.
Palatsialueella sai helposti kulumaan aikaa pari tuntia. Tämän jälkeen lähdimme taksilla Snake Farmille katsomaan käärmeitä. Hyvän taksin saaminen tuollaisen turistikohteen edestä ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista, kuskit eivät millään meinanneet suostua käyttämään mittaria, vasta kolmas kuski suostui. Hänkin ensin yritti kiinteää hintaa kuten kollegatkin lähtien 250 bahtista. Käärmefarmille päästyämme mittarin mukaan kyyti maksoi 71 bahtia. Farmi oli Punaisen ristin paikka, jonka tarkoituksena oli kehittää vastamyrkkyjä käärmeiden myrkyille.
Thaimaan yli 180 käärmeestä 56 on myrkyllistä, joista kymmenisen elää meressä. Käärmeistä lypsetään myrkkyä, joka sitten injektoidaan hevoseen, joka pystyy tuottamaan vastamyrkkyä. Tällä tavoin tuotettua vastamyrkkyä injektoidaan sitten tarvittaessa ihmiseen myrkyllisen käärmeen puremakohtaan. Farmilla oli myös ei-myrkyllisiä kuristajakäärmeitä. Pääsimme näkemään dia-shown sekä käärmeiden käsittelyesityksen. Esityksessä tuotiin myrkyllisiä kobria vapaaksi lattialle; käsittelijöiden taitavuus oli ihmeellistä. Lopulta saatiin ottaa kuva valtavan ja painavan burmanpythonin kanssa. Farmilla vierailu oli mukavaa, koska työntekijät tykkäsivät käärmeistä paljon, kohtelivat niitä hyvin ja käärmeillä oli hyvät oltavat.
Vasemmalla show:n juontaja, välissä kaksi kobraa ja oikealla niiden taitava käsittelijä.
Torstaina piti sitten lähteä jo takaisin Singaporeen. Bangkokissa on vasta avattu uusi lentokenttä, mutta lentokenttäbussin reitti oli ehtinyt jo muuttua netissä ilmoitetusta. Onneksi pääsimme kuitenkin kyytiin väärässä paikassa odottamisesta huolimatta (saimme kiiruhtaa oikeaan paikkaan). Kenttä oli valtava, lentoja lähti tunnin sisällä noin neljäkymmentä (kiireisimpään aikaan). Jonot passin- ja turvatarkastuksessa olivat hieman ihmeellisiä, luulisi että kenttä olisi suunniteltu niiden varalta varsin toimivaksi. Lähtiessämme näimme suurkaupungin yllä valtavan ja masentavan savusumu-kerroksen. En ole koskaan ennen sellaista nähnyt, eikä sitä kaupungissa olleessaan havainnut, pystyi vain arvaamaan. Kerros oli aika paksu ja todella lähellä kaupunkia, sen yläpuolella oli suurehko ”aukko”, joka jälkeen kauniita pilviä.
Singaporeen päästiin onnellisesti, tänne on aina mukava palata. Nyt enää muutama päivä täällä, ja 27.6 illalla lähtee lento Suomeen Frankfurtin kautta. Blogin kävijälaskuri näyttää eläneen hieman omaa elämäänsä ja unohtaneen noin 500 kävijää. Minusta tällä tavoin tapahtui myös maaliskuun kieppeillä. Bloggerin toimimisen toivossa tekstin sekaan saattaa ilmestyä kuvia, mutta niitä löytyy paljon Antin kuvagalleriasta.
Thursday, June 14, 2007
Kambodzha
Nyt jo onnellisesti Bangkokissa kirjoittelemassa tata nettikahvilassa, jonka nappaimistossa ei tietenkaan ole skandeja. Koittakaan kestaa! :)
Angkorin temppeleiden vieressa oleva kaupunki, Siem Reap, oli varsinainen turistikyla, mutta epailematta turvallinen sellainen. Itse temppelialue oli valtava ja sen kiertamiseen saisi kulumaan helposti viikon. Me kaytimme aikaa kolme paivaa, jolloin kiersimme aluetta tuk-tukilla, eli mopolla, jonka peravaunussa istuttiin mukavasti. Kuskimme ajoi meidat jonkun temppelin viereen, jota sitten tutkimme kavellen; erittain paljon kavelya siis paahtavassa helteessa, auringonpaisteessa ja seisovassa ilmassa. Kuskimme oli erinomainen hyvan englanninkielentaitonsa seka maan tilanteen analysoinnin vuoksi.
Temppelit olivat noin 1000 vuotta vanhoja ja niita oli rakennettu useamman sadan vuoden aikana. Eri kuninkaat olivat rakennuttaneet toinen toistaan mahtavimpia rakennuksia, ja valilla kuningaskunnan uskonto oli muuttunut hindulaisuudesta buddhalaisuudeksi. Sen lisaksi etta temppelit olivat valtavan suurella alueella hajallaan, muutamat olivat itsessaan todella isoja muureineen ja useine siipineen.
Lahes poikkeuksetta ne oli rakennettu pienista kivista ja kaiverrettu erittain taidokkaasti ja pikkutarkasti. Temppelien rakenne oli suhteellisen samankaltainen: ulompi muuri, kaytavat jokaiseen paailmansuuntaan ja valeissa / keskella korkeakattoisia huoneita, joihin nyt oli perustettu buddhan palvontapaikka suitsukkeineen (usein myos ihminen myymassa hyvaa onnea dollarilla = korvaus hyvaa onnea tuottavan suitsukkeen sytyttamisesta). Joku temppeleista oli myos rakennettu pyramidi-tyyliin korkeiden portaiden paahan. Kiipeaminen oli paikoin haasteellista ja jannittavaa, mutta hienojen nakymien arvoista.
Naista temppeleista voisi kertoa viela enemman, mutta se lienee vahan tylsaa ilman kuvia. Sen lisaksi maasta on niin paljon muuta kerrottavaa, etta taidan keskittya siihen. Temppelialueella kaupustelijoiden maara oli valtava, usein pienet aika hyvin englantiaosaavat lapset kauppasivat postikortteja, rannekoruja, huiluja yms. Huiveja, vaatteita, ruokaa ja juomaa oli myos saatavilla joka paikassa. Meita turisteja ei ilmeisesti ollut vuodenvaihteen sesongin vertaa, ainoastaan Tomb Raider–elokuvan kuvaustemppelilla pyorivat korealaiset / japanilaiset turistiryhmat muodostivat jonoja seka ihmispaljoutta.
Kaupustelijoihin ei kannattanut hermostua, koska se ei vahentanyt niiden maaraa eika tahan kulttuuriin kuulu hermojen menettaminen. Ihmiset olivat paaosin todella koyhia ja elama varmasti aika vaikeaa. Valtio ei tarjoa minkaanlaista sosiaaliturvaa. Sisallissodan (joka paattyi noin 15 vuotta sitten) vuoksi maassa on 3-5 miljoonaa maamiinaa, joten jalattomia tai jalkapuolia ihmisia nakyi runsaasti. LP:n mukaan yhteiskunta viela syrjii naita ihmisia tarpeettomasti, joten heita oli kerjaamassa, myymassa erilaisia tuotteita seka katusoittajina.
Kolmen paivan temppelikiertelyn paatteeksi kaytiin lyhyella jarviristeilylla. Satamaan ajettiin paikallisen kylan lapi, jossa ihmiset asuivat pienissa (noin 10 neliometria) kokoisissa hokkelimajoissa polisevan tien varrella. Jarvella oli myos asutusta, pienissa veneissa hajallaan aika lahella kaislikkoista rantaa asui kokonainen yhteiso, jolla oli mm. oma koulu, tietysti myos veneessa.
Kambodzhalla on periaatteessa oma valuutta, riel. Sita ei kuitenkaan saatu vaihdettua Singaporessa, joten meilla oli mukana dollareita. Paikan paalla dollari osoittautui kayttokelpoisimmaksi rahaksi, rieleja kaytettiin dollarin senttien asemesta (1 dollari = 4000 rielia). ATM-automaateista saatiin nostettua myos dollareita. Turistipaikan vuoksi rahaa kului hieman arvioitua enemman, mutta liian kalliiksi ei tullut mikaan ja maahan tietysti jatti mielellaan rahaa.
Tuk-tuk-kuskimme oli ilmeisen hyvin perilla maansa politiikasta seka tilanteesta, toisin kuin monet muut kambodzhalaiset. Han kertoi korruption olevan erittain iso ongelma joka tasolla. Turistit tahan eivat varmaan niinkaan tormaa, mutta paikallisille koyhille se epailematta on iso ongelma. Voi vaan olla onnellinen Suomen viisaista paattajista, jotka aikoinaan osasivat ja ennenkaikkea halusivat ajatella koko kansakunnan etua, eivatka pelkastaan omaansa. Nyt meidan paattajien pitaisi osata ajatella tulevien sukupolvien etua ymmartamalla suojella ymparistoamme lyhyempien voittojen kustannuksella.
Kambodzhan historia on varsin synkka ja sotainen. Loiston aika taisi olla tuhat vuotta sitten, kun rakennettiin hienoja temppeleita ja kun heilla oli oma kuningaskuntansa. Angkor-nimi on vielakin lahes kaikessa: oluessa, ravintoloiden, hotellien ja kuljetusyhtioiden nimissa. Taman jalkeen Siam, eli paaosin Thaimaa valloitti maan. Sitten tulivat ranskalaiset siirtomaaisanniksi. Toisessa maailmansodassa maa oli japanilaisten miehittama. Sen jalkeen maa itsenaistyi pian, ja nimeksi tuli Kamputsea. Taman jalkeen he miltei tahtomattaan sotkeutuivat Vietnamin sotaan, 70-luvulla punakhmerit olivat vallassa pari vuotta tappaen talloin miljoonia ihmisia. 15-vuotta sitten paattynyt sisallissota oli ilmeisesti paaosin punakhmerien aikaansaannosta.
Ranskalaisten siirtomaaisannyyden vuoksi liikenne oli oikeanpuolista. Havaitsemiamme liikennesaantoja oli kaksi (tarkeysjarjestyksessa): vaistamisvelvollisuus on aina pienemmalla kulkuneuvolla ja teilla ajatetaan yleensa (mahdollisuuksien mukaan, mahdollisimman pian) oikealla puolella. Silti Siem Reapin liikenne oli varsin turistiystavallista, katujen ylittaminen onnistui vaikeuksitta.
Siem Reapista jai varsin hyva kuva. Ihmiset osasivat puhua todella hyvin englatia, jota ei kuitenkaan opeteta koulussa. Sen vuoksi yksityiset englanninopettajat tienaavat epailematta suuria summia, koska paikallisten turistien kanssa tyoskennellessaan on lahes pakko osata kielta. Ihmeellista politiikkaa... Koulu on kuitenkin ilmaista, tosin joitain kirjakuluja lienee.
Bangkokiin paasimme bussilla, matkaan meni noin 13 tuntia, 400 kilometriin siis. Kambodzhassa teiden kuntoon ei oikein ole panostettu, paatie Siem Reapista rajalle oli erittain kuoppainen hiekkatie. LP:n mukaan Siem Reap – Phnom Phen (maan paakaupunki) -vali ei ole yhtaan parempi. Teiden huono kunto opaskirjan mukaan saattaa johtua jonkun lentoyhtion hallitukselle maksamista lahjuksista. Epailematta lentaminen on houkutteleva vaihtoehto sen kestaessa noin 12 tuntia vahemman ja rajanylityksen ollen huomattavasti miellyttavampaa. Nyt Kambodzha-Thaimaa raja oli aika sekava lahinna bussinvaihdon vuoksi. Jonottaa meidan ei juuri tarvinnut. Bangkokista Siem Reapiin matkatessa reissu voi kestaa noin 20 tuntia, koska kuljettaja haluaa olla perilla mahdollisimman myohaan ja vieda matkustajat oman hostellinsa eteen. Talloin vasyneet matkustajat keskella yota valitsevat hyvin todennakoisesti taman hostellin. Toiseen suuntaan tata ongelmaa ei lainkaan ollut.
Teiden puolesta Thaimaa oli sitten aivan eri maata: asvaltti ja pari kaistaa. Kambodzhassa nahtiin paljon riisiviljelmia teiden molemmin puolin. Maa on paaosin todella tasainen: ainoastaan kaksi parikymmenta metria korkeaa nyppylaa nahtiin kohoavan taysin tasaisesta maasta. Hiekkatie tietysti polisi, aivan valtavasti. Tien varrella olevat kasvit olivat vihrean varin sijasta ruskeita; millaisiahan ihmisten keuhkot / hengityselimet.
Kambodzhasta jai kokonaisuudessaan varsin positiivinen kuva. Thaimaan seikkailuistamme kirjoitan myohemmin lisaa.
Angkorin temppeleiden vieressa oleva kaupunki, Siem Reap, oli varsinainen turistikyla, mutta epailematta turvallinen sellainen. Itse temppelialue oli valtava ja sen kiertamiseen saisi kulumaan helposti viikon. Me kaytimme aikaa kolme paivaa, jolloin kiersimme aluetta tuk-tukilla, eli mopolla, jonka peravaunussa istuttiin mukavasti. Kuskimme ajoi meidat jonkun temppelin viereen, jota sitten tutkimme kavellen; erittain paljon kavelya siis paahtavassa helteessa, auringonpaisteessa ja seisovassa ilmassa. Kuskimme oli erinomainen hyvan englanninkielentaitonsa seka maan tilanteen analysoinnin vuoksi.
Temppelit olivat noin 1000 vuotta vanhoja ja niita oli rakennettu useamman sadan vuoden aikana. Eri kuninkaat olivat rakennuttaneet toinen toistaan mahtavimpia rakennuksia, ja valilla kuningaskunnan uskonto oli muuttunut hindulaisuudesta buddhalaisuudeksi. Sen lisaksi etta temppelit olivat valtavan suurella alueella hajallaan, muutamat olivat itsessaan todella isoja muureineen ja useine siipineen.
Lahes poikkeuksetta ne oli rakennettu pienista kivista ja kaiverrettu erittain taidokkaasti ja pikkutarkasti. Temppelien rakenne oli suhteellisen samankaltainen: ulompi muuri, kaytavat jokaiseen paailmansuuntaan ja valeissa / keskella korkeakattoisia huoneita, joihin nyt oli perustettu buddhan palvontapaikka suitsukkeineen (usein myos ihminen myymassa hyvaa onnea dollarilla = korvaus hyvaa onnea tuottavan suitsukkeen sytyttamisesta). Joku temppeleista oli myos rakennettu pyramidi-tyyliin korkeiden portaiden paahan. Kiipeaminen oli paikoin haasteellista ja jannittavaa, mutta hienojen nakymien arvoista.
Naista temppeleista voisi kertoa viela enemman, mutta se lienee vahan tylsaa ilman kuvia. Sen lisaksi maasta on niin paljon muuta kerrottavaa, etta taidan keskittya siihen. Temppelialueella kaupustelijoiden maara oli valtava, usein pienet aika hyvin englantiaosaavat lapset kauppasivat postikortteja, rannekoruja, huiluja yms. Huiveja, vaatteita, ruokaa ja juomaa oli myos saatavilla joka paikassa. Meita turisteja ei ilmeisesti ollut vuodenvaihteen sesongin vertaa, ainoastaan Tomb Raider–elokuvan kuvaustemppelilla pyorivat korealaiset / japanilaiset turistiryhmat muodostivat jonoja seka ihmispaljoutta.
Kaupustelijoihin ei kannattanut hermostua, koska se ei vahentanyt niiden maaraa eika tahan kulttuuriin kuulu hermojen menettaminen. Ihmiset olivat paaosin todella koyhia ja elama varmasti aika vaikeaa. Valtio ei tarjoa minkaanlaista sosiaaliturvaa. Sisallissodan (joka paattyi noin 15 vuotta sitten) vuoksi maassa on 3-5 miljoonaa maamiinaa, joten jalattomia tai jalkapuolia ihmisia nakyi runsaasti. LP:n mukaan yhteiskunta viela syrjii naita ihmisia tarpeettomasti, joten heita oli kerjaamassa, myymassa erilaisia tuotteita seka katusoittajina.
Kolmen paivan temppelikiertelyn paatteeksi kaytiin lyhyella jarviristeilylla. Satamaan ajettiin paikallisen kylan lapi, jossa ihmiset asuivat pienissa (noin 10 neliometria) kokoisissa hokkelimajoissa polisevan tien varrella. Jarvella oli myos asutusta, pienissa veneissa hajallaan aika lahella kaislikkoista rantaa asui kokonainen yhteiso, jolla oli mm. oma koulu, tietysti myos veneessa.
Kambodzhalla on periaatteessa oma valuutta, riel. Sita ei kuitenkaan saatu vaihdettua Singaporessa, joten meilla oli mukana dollareita. Paikan paalla dollari osoittautui kayttokelpoisimmaksi rahaksi, rieleja kaytettiin dollarin senttien asemesta (1 dollari = 4000 rielia). ATM-automaateista saatiin nostettua myos dollareita. Turistipaikan vuoksi rahaa kului hieman arvioitua enemman, mutta liian kalliiksi ei tullut mikaan ja maahan tietysti jatti mielellaan rahaa.
Tuk-tuk-kuskimme oli ilmeisen hyvin perilla maansa politiikasta seka tilanteesta, toisin kuin monet muut kambodzhalaiset. Han kertoi korruption olevan erittain iso ongelma joka tasolla. Turistit tahan eivat varmaan niinkaan tormaa, mutta paikallisille koyhille se epailematta on iso ongelma. Voi vaan olla onnellinen Suomen viisaista paattajista, jotka aikoinaan osasivat ja ennenkaikkea halusivat ajatella koko kansakunnan etua, eivatka pelkastaan omaansa. Nyt meidan paattajien pitaisi osata ajatella tulevien sukupolvien etua ymmartamalla suojella ymparistoamme lyhyempien voittojen kustannuksella.
Kambodzhan historia on varsin synkka ja sotainen. Loiston aika taisi olla tuhat vuotta sitten, kun rakennettiin hienoja temppeleita ja kun heilla oli oma kuningaskuntansa. Angkor-nimi on vielakin lahes kaikessa: oluessa, ravintoloiden, hotellien ja kuljetusyhtioiden nimissa. Taman jalkeen Siam, eli paaosin Thaimaa valloitti maan. Sitten tulivat ranskalaiset siirtomaaisanniksi. Toisessa maailmansodassa maa oli japanilaisten miehittama. Sen jalkeen maa itsenaistyi pian, ja nimeksi tuli Kamputsea. Taman jalkeen he miltei tahtomattaan sotkeutuivat Vietnamin sotaan, 70-luvulla punakhmerit olivat vallassa pari vuotta tappaen talloin miljoonia ihmisia. 15-vuotta sitten paattynyt sisallissota oli ilmeisesti paaosin punakhmerien aikaansaannosta.
Ranskalaisten siirtomaaisannyyden vuoksi liikenne oli oikeanpuolista. Havaitsemiamme liikennesaantoja oli kaksi (tarkeysjarjestyksessa): vaistamisvelvollisuus on aina pienemmalla kulkuneuvolla ja teilla ajatetaan yleensa (mahdollisuuksien mukaan, mahdollisimman pian) oikealla puolella. Silti Siem Reapin liikenne oli varsin turistiystavallista, katujen ylittaminen onnistui vaikeuksitta.
Siem Reapista jai varsin hyva kuva. Ihmiset osasivat puhua todella hyvin englatia, jota ei kuitenkaan opeteta koulussa. Sen vuoksi yksityiset englanninopettajat tienaavat epailematta suuria summia, koska paikallisten turistien kanssa tyoskennellessaan on lahes pakko osata kielta. Ihmeellista politiikkaa... Koulu on kuitenkin ilmaista, tosin joitain kirjakuluja lienee.
Bangkokiin paasimme bussilla, matkaan meni noin 13 tuntia, 400 kilometriin siis. Kambodzhassa teiden kuntoon ei oikein ole panostettu, paatie Siem Reapista rajalle oli erittain kuoppainen hiekkatie. LP:n mukaan Siem Reap – Phnom Phen (maan paakaupunki) -vali ei ole yhtaan parempi. Teiden huono kunto opaskirjan mukaan saattaa johtua jonkun lentoyhtion hallitukselle maksamista lahjuksista. Epailematta lentaminen on houkutteleva vaihtoehto sen kestaessa noin 12 tuntia vahemman ja rajanylityksen ollen huomattavasti miellyttavampaa. Nyt Kambodzha-Thaimaa raja oli aika sekava lahinna bussinvaihdon vuoksi. Jonottaa meidan ei juuri tarvinnut. Bangkokista Siem Reapiin matkatessa reissu voi kestaa noin 20 tuntia, koska kuljettaja haluaa olla perilla mahdollisimman myohaan ja vieda matkustajat oman hostellinsa eteen. Talloin vasyneet matkustajat keskella yota valitsevat hyvin todennakoisesti taman hostellin. Toiseen suuntaan tata ongelmaa ei lainkaan ollut.
Teiden puolesta Thaimaa oli sitten aivan eri maata: asvaltti ja pari kaistaa. Kambodzhassa nahtiin paljon riisiviljelmia teiden molemmin puolin. Maa on paaosin todella tasainen: ainoastaan kaksi parikymmenta metria korkeaa nyppylaa nahtiin kohoavan taysin tasaisesta maasta. Hiekkatie tietysti polisi, aivan valtavasti. Tien varrella olevat kasvit olivat vihrean varin sijasta ruskeita; millaisiahan ihmisten keuhkot / hengityselimet.
Kambodzhasta jai kokonaisuudessaan varsin positiivinen kuva. Thaimaan seikkailuistamme kirjoitan myohemmin lisaa.
Saturday, June 9, 2007
Tuliaisia ja turismia
Ihan Singaporessa, vielä toistaiseksi. Maanantai meni kokonaan mahataudin takia kotona, pyykinpesussa ja bloginkirjoituksessa. Tiistaina sitten Singapore-turismi jatkui, koska olen täällä enää muutaman päivän. Mentiin Botanical Gardenseille kävelylle juuri sopivasti päivän kuumimpaan aikaan, auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta. Meille tuttuja huonekasvejahan siellä näkyi todella siistissä puutarhassa. Käytiin myös katsomassa orkideoita, joita eri lajikkeita (alkuperäisiä & risteytettyjä) on muutama tuhat.
Sieltä taksilla Chinatowniin, Chinese Heritage Centreen eli kiinalaisten museoon. Se oli loistava paikka, kerrottiin kiinalaisten maahanmuuttajien laivamatkasta, elämästä ja Singaporen kehittymisestä. Museo oli vanhassa talossa, johon oli ennallistettu erilaisten maahanmuuttajien pieniä asuinkoppeja, epäilemättä ne eivät oikeastikaan olleet juuri paria neliömetriä suurempia. Elämä ei ollut kovin helppoa, töitä tehtiin epäinhimillisissä oloissa valtavasti, asuttiin pienissä ja epähygienisissä taloissa. Näiden lisäksi kaupungin tai kaupunginosan jengit / mafia vaativat rahaa, oopium koitui monen kohtaloksi eivätkä uhkapelitkään olleet tuntemattomia.
Tämän jälkeen hieman kiertelyä Chinatownissa. Seuraava päivä alkoi Arab Streetiin tutustumisella. Alue on meitä todella lähellä, ja sen myymälöiden määrä ihanine kankaineen ja halpoine hintoineen oli valtava, oikea tuliaisostosparatiisi siis. :) Aika halpaan hintaan saataisiin varmaan tingattua erinomainen ja kaunis intialainen mattokin, mutta sen kuljettaminen Suomeen voi olla aika mahdotonta (tätä muutakin tavaraa on aika paljon).
Vastakohtien maa tämä Singapore, noin 500 metriä toisistaan löytyvät nämä rakennukset. Korkea Parkview Squaren toimistotorni sekä hieman unohdettu talo.
Tuliaisostosten jälkeen käytiin DHL-pallossa ihailemassa Singaporen maisemia päiväsaikaan korkealta. Kuumailtapallo vei meidät 150 metriin, jossa oltiin pari minuuttia. Hienot näkymät, todellakin. Pallon pystyy bongaamaan toukokuun ensimmäisen postauksen Istana-kuvasta, jossa oranssi-punainen pallo häämöttää taivaalla. Täältä sitten Holland Villageen Antin hiustenvärjäykseen, jonka aikana minä kiertelin ”kylää” sekä löysin täydellisesti istuvat pellavahousut. Illalliseksi meksikolaista ruokaa, jota täällä ei juurikaan muualta löydä.
Torstaina Antilla oli kokeet, minä kävin kuntosalilla. Sen jälkeen intialaisen ruuan vuoro, erinomaisessa Banana leaf Apollo –ravintolassa. Täältä mentiin metrolla Punggol-kaupunginosaan, joka on Singaporen uusin asuinalue. Metroaseman seutu oli aika autiota, joten kierrettiin LRT-linjalla (teiden yläpuolella kulkeva juna / vaunu) asuinaluetta ja löytyihän sieltä seasta ostarikin. Alueella oli joko tiheästi rakennettuja korkeita kerrostaloja tai tyhjiä isoja nurmikenttiä, joille epäilemättä tullaan rakentamaan myös jotain. Aika steriilin ja suunnitellun näköinen paikka, tosin asunnot voivat syrjäisen sijainnin vuoksi olla aika tilavia ja hyviä.
Perjantaina oli Sentosa-päivä. Mentiin kaapelivaunulla, kuten äitin & isänkin kanssa. Sitten kävellen mukavan oloista luontopolkua pitkin Underwater worldiin katsomaan rauskuja, merihevosia, haita, kaloja, rapuja ja meritähtiä. Kiva paikka, nähtiin isojen kalojen ruokintaakin ja päästiin koskettamaan meritähteä, mutta muita turisteja oli aika paljon. Samalla lipulla käytiin vielä katsomassa mukava delfiini-esitys saaren toisella puolella. Erittäin älykkäät delfiinit taitavat oikeasti nauttia päästessään esiintymään ja harjoittelemaan.
Illalla käytiin syömässä hienosti Equinox-ravintolassa. Maisemat sieltä ovat niin henkeäsalpaavia. Tässä esimerkiksi yksi hieno (tosin hieman editointia vaativa) kuva näkymästä Boat Quay:lle & Singaporen pilvenpiirtäjiin.
Huomenna aikaisin aamulla on lähtö Kambodza & Thaimaa –reissulle. Siellä ollaankin puolitoistaviikkoa. Ensin lennetään Siem Reap:n Kambodzaan katsomaan Angkor-temppeleitä. Bussilla Bangkokiin, jonka ympäristössä ja kaupungissa ollaan noin viikko.
Sieltä taksilla Chinatowniin, Chinese Heritage Centreen eli kiinalaisten museoon. Se oli loistava paikka, kerrottiin kiinalaisten maahanmuuttajien laivamatkasta, elämästä ja Singaporen kehittymisestä. Museo oli vanhassa talossa, johon oli ennallistettu erilaisten maahanmuuttajien pieniä asuinkoppeja, epäilemättä ne eivät oikeastikaan olleet juuri paria neliömetriä suurempia. Elämä ei ollut kovin helppoa, töitä tehtiin epäinhimillisissä oloissa valtavasti, asuttiin pienissä ja epähygienisissä taloissa. Näiden lisäksi kaupungin tai kaupunginosan jengit / mafia vaativat rahaa, oopium koitui monen kohtaloksi eivätkä uhkapelitkään olleet tuntemattomia.
Tämän jälkeen hieman kiertelyä Chinatownissa. Seuraava päivä alkoi Arab Streetiin tutustumisella. Alue on meitä todella lähellä, ja sen myymälöiden määrä ihanine kankaineen ja halpoine hintoineen oli valtava, oikea tuliaisostosparatiisi siis. :) Aika halpaan hintaan saataisiin varmaan tingattua erinomainen ja kaunis intialainen mattokin, mutta sen kuljettaminen Suomeen voi olla aika mahdotonta (tätä muutakin tavaraa on aika paljon).
Vastakohtien maa tämä Singapore, noin 500 metriä toisistaan löytyvät nämä rakennukset. Korkea Parkview Squaren toimistotorni sekä hieman unohdettu talo.
Tuliaisostosten jälkeen käytiin DHL-pallossa ihailemassa Singaporen maisemia päiväsaikaan korkealta. Kuumailtapallo vei meidät 150 metriin, jossa oltiin pari minuuttia. Hienot näkymät, todellakin. Pallon pystyy bongaamaan toukokuun ensimmäisen postauksen Istana-kuvasta, jossa oranssi-punainen pallo häämöttää taivaalla. Täältä sitten Holland Villageen Antin hiustenvärjäykseen, jonka aikana minä kiertelin ”kylää” sekä löysin täydellisesti istuvat pellavahousut. Illalliseksi meksikolaista ruokaa, jota täällä ei juurikaan muualta löydä.
Torstaina Antilla oli kokeet, minä kävin kuntosalilla. Sen jälkeen intialaisen ruuan vuoro, erinomaisessa Banana leaf Apollo –ravintolassa. Täältä mentiin metrolla Punggol-kaupunginosaan, joka on Singaporen uusin asuinalue. Metroaseman seutu oli aika autiota, joten kierrettiin LRT-linjalla (teiden yläpuolella kulkeva juna / vaunu) asuinaluetta ja löytyihän sieltä seasta ostarikin. Alueella oli joko tiheästi rakennettuja korkeita kerrostaloja tai tyhjiä isoja nurmikenttiä, joille epäilemättä tullaan rakentamaan myös jotain. Aika steriilin ja suunnitellun näköinen paikka, tosin asunnot voivat syrjäisen sijainnin vuoksi olla aika tilavia ja hyviä.
Perjantaina oli Sentosa-päivä. Mentiin kaapelivaunulla, kuten äitin & isänkin kanssa. Sitten kävellen mukavan oloista luontopolkua pitkin Underwater worldiin katsomaan rauskuja, merihevosia, haita, kaloja, rapuja ja meritähtiä. Kiva paikka, nähtiin isojen kalojen ruokintaakin ja päästiin koskettamaan meritähteä, mutta muita turisteja oli aika paljon. Samalla lipulla käytiin vielä katsomassa mukava delfiini-esitys saaren toisella puolella. Erittäin älykkäät delfiinit taitavat oikeasti nauttia päästessään esiintymään ja harjoittelemaan.
Illalla käytiin syömässä hienosti Equinox-ravintolassa. Maisemat sieltä ovat niin henkeäsalpaavia. Tässä esimerkiksi yksi hieno (tosin hieman editointia vaativa) kuva näkymästä Boat Quay:lle & Singaporen pilvenpiirtäjiin.
Huomenna aikaisin aamulla on lähtö Kambodza & Thaimaa –reissulle. Siellä ollaankin puolitoistaviikkoa. Ensin lennetään Siem Reap:n Kambodzaan katsomaan Angkor-temppeleitä. Bussilla Bangkokiin, jonka ympäristössä ja kaupungissa ollaan noin viikko.
Thursday, June 7, 2007
Ihana maa tämä Singapore
Kävijämäärä ilahduttaa, nyt jo yli 2000! :) Pahoittelut, kuvia ei ainakaan vielä mukana, koska Blogger lataa niitä TODELLA hitaasti (jos lainkaan).
On Suomikin, toki ihana maa. Tämän Indonesia-reissun jälkeen oli vain erityisen mukava palata takaisin siistiin, turvalliseen ja järjestelmälliseen Singaporeen. Matkamme alkoi torstaina iltapäivällä metromatkalla Singaporen lentokentälle. Singaporeenkin oli pari viikkoa aiemmin tullut sääntö nesteiden rajoittamisesta lennoilla (Australiaan mennessä sitä ei ollut), joten lähtöselvitysjonossa sai pikaisesti järjestellä matkatavaroita hieman uudelleen. Terminaalista löydettiin Fazer-karkkeja: Dumleja ja Geishoja, olipa sykähdyttävä kokemus nähdä hyllyllinen hyviä suomalaisia karkkeja myynnissä. :)
Silkairin lento Medaniin sujui hyvin, lentoyhtiö on aika hyvä ja luotettava. Medanissa sai sitten jännittää oliko ruumaan menneeseen reppuun sujautettu huumeita, joka on mahdollista erityisesti Malesiasta Indonesiaan matkustettaessa. Ajattelimme kuitenkin luottaa hyvämaineiseen lentoyhtiöön sekä pikaiseen repun tutkimiseen vessassa, eikä mitään löytynyt. Tuollainen tietämätön huumeiden kuljettaminen maahan lienee mahdollista, erityisesti Malesiasta, mutta tuskin kovin yleistä. Indonesian oikeuslaitos (tai lähinnä sen puuttuminen) sekä joka tasolla täysin korruptoitunut virkakoneisto ei kuitenkaan houkutellut olemaan aivan sinisilmäinen.
Ennen repun saamista saimme kuitenkin erittäin hienon Indonesia-turistiviisumin passiimme. Se maksoi 10 US$ ja oli upea passin sivulle liimattava tarra hologrammeineen ja hienoine kuvioineen. Lentoaseman ovella oli tietysti odottamassa lukuisia taksintarjoajia, joten saimme varsin kätevästi – tosin turistihintaan – kyydin Lonely Planetistä (LP) katsomaamme hostelliin. Sieltä otimme halvimman kahden hengen huoneen, joka oli ihan siisti, mutta osoittautui yöllä aika kuumaksi tehottoman tuulettimen vuoksi. Aamulla sitten aikaisin ylös, hostellin aamupalalle (pienet paahtoleivät ja kahvia) ja katselemaan kyytiä kohti Toba-järveä. LP:n ohjeiden mukaan menimme vain hostellin viereiselle pääkadulle (Jalan SM Raja), jossa pysäytimme paikallis”bussin” heiluttamalla kättä. Se oli menossa Amplas-bussiterminaaliin, joten kömmimme reppuinemme pienehköön tilaan seitsemän muun matkustajan sekaan pienen pakettiauton takaosaan.
Bussiterminaalissa ei juuri ollut valinnanvaraa Parapatiin menevissä busseissa. Aiemmista reissuista oppineina kävimme kuitenkin tarkistamassa tilanteen, mutta päädyimme lopulta piakkoin lähtevään halpaan, mutta ei-niin-uuteen, bussikyytiin. Ulkoa bussi vaikutti normikokoiselta, mutta paikkoja yhdellä rivillä oli yhteensä viisi. Valitsimme kolmenistuttavan penkin siinä toivossa, ettei bussi tulisi kovin täyteen. No, se toive ei toteutunut. Istuimien väli oli minulle juuri sopiva, eli polveni olivat tukevasti edellä olevassa penkissä kiinni istuessani mahdollisimman takana. Antin noin 10 cm pidemmät jalat eivät tietenkään mahtuneet siihen väliin, joten ne laitettiin sivulle. Kolmannelle penkille tuli istumaan nuorehko nainen, joka joutui paikoin istumaan miltei Antin sylissä. Varmaan aika ikävähköä musliminaiselle (ei tosin ollut huntua), jonka kulttuurissa naisten ja miesten (varsinkaan tuntemattomien) ei ole syytä juuri koskea toisiaan.
Olimme tietysti ainoat länsimaiset bussissa, jossa matkustajia oli noin 60-70 (osa seisoi). Onneksemme bussi tyhjeni paljon noin parin tunnin matkan jälkeen, joka tosin oli onnistunut puuduttamaan jalkoja sekä hiostuttamaan selkää jo aika hyvin. Viimeiset kaksi tuntia Parapatiin sujuivat varsin hyvin, ilmakin alkoi vähän viiletä noustessamme hieman korkeammalle merenpinnasta. LP:n mukaan Parapatin linja-autoasemalta pitäisi kävellä noin kaksi kilometriä rantaan, mutta kysyessämme sopivaa poisjääntipaikkaa meidät lopulta vietiin rantaan lauttojen lähtöpaikalle.
Rannalla meitä oli sitten vastassa muutama mies, jotka ystävällisesti ja rauhallisesti esittelivät Samosir-saaren majoitusmahdollisuuksia sekä kyytiä takaisin Medaniin. He olivat ilmiselvästi työskennelleet paljon turistien (ja vielä eurooppalaisten) kanssa, koska eivät tyrkyttäneet rasittavasti mitään. Osasipa joku heistä hieman suomeakin. :) Odottelimme saarelle menevää lauttaa tovin, ja päätimme mennä Lejkon-hostelliin yöksi, tai ainakin katsomaan paikkaa. Lauttamatka saarelle kesti noin tunnin ja lautta (tai vene) tiputteli matkustajia tarpeen mukaan hotellien laitureille. Ilma oli aika viileä, oltiin sen verran korkealla ja järvellä tuuli hieman. Aivan kuin Suomen kesä, tosin tuli aika kylmä lämpötilan laskiessa lähelle 20 astetta.
Hotellihuoneemme oli toisessa kerroksessa järvinäköalalla saaren itäpuolella. Ilahduttavaa oli nähdä Medanin hostellin kyykkyvessan jälkeen meille normaali vessa; ihmeellisistä asioista sitä voi ilahtua. :) Illalla käytiin syömässä erinomaista paikallista ruokaa. Tuk tuk -turistikylä oli varsin hiljainen, meitä turisteja oli majoituspaikka- sekä ravintolatarjontaan nähden todella vähän. Ehkä turisteja on joskus enemmänkin, mutta nyt yritimme käydä mahdollisimman monessa eri paikassa syömässä ja ostamassa tuliaisia, etteivät rahat jäisi vain yhteen paikkaan.
Lauantai oli ainoa kokonainen päivä saarella. Heräsimme aamulla hieman ennen kuutta katsomaan auringonnousua, joka näkyi kauniisti parvekkeellemme. Aamiaisen (valkosipulileipää, hedelmiä (minulla) ja riisia & kanaa (Antilla)) jälkeen lähdimme kävellen kiertämään Tuk Tuk –kylää. Poikkeilimme matkamuistomyymälöissä, joista löytyi pääosin hyviä ja edullisia tuliaisia. Samosir-saari on noin Singaporen kokoinen ja sen keskeltä löytyy pienehkö järvi. Lisäksi saarella on muutama kylä sekä muinaisten kulttuurien patsaita ym. Aluetta olisi voinut kiertää mopolla, mutta päädyimme kävelemään pari kilometriä.
Paikallisten elämä saarella oli aika alkeellista ja järvi on arvatenkin heille kovin tärkeä. Talojen väleissä ja teillä juoksenteli kanoja, koiria ja kissoja, muutama lehmä oli laitumella lieassa ja ainakin riisiä & maissia viljeltiin. Järvestä haettiin vettä, kalastettiin, peseydyttiin, pestiin pyykit – ja heitettiin myös roskia (ei tietenkään kaikkia). Naiset kantoivat hämmästyttävän taitavasti yli 10 litran vesipaljuja päittensä päällä, apua tarvittiin paikoin vain paljun pään päälle nostamiseen. Meitä turisteja kohdeltiin hyvin, oltiin todella ystävällisiä, mutta ahdistavia sisäänheittäjiä tai kaupustelijoita ei ollut. Ruoka oli erinomaista. Vaikkei saarella ollutkaan hiekkarantoja eikä turisteilla juuri tapana ottaa aurinkoa, oli paikka silti todella ihana. Lauantai-iltana kävimme yhdessä hotellissa katsomassa paikallista musiikki- ja tanssiesitystä, joka oli arvatenkin ihan mukava.
Vaikka kuinka yritimme ostaa paljon tuliaisia ja käyttää saarella paljon rahaa, oli meillä sitä noin puolet jäljellä lähtiessämme sunnuntaiaamuna lautalla Parapatiin. Saarella oli tuolloin jokin juoksukilpailu, joten seurasimme aamiaisella parin sadan pääosin paikallisen juoksua / kävelyä. Hieman kallellaan kulkeneen veneen saavuttua satamaan menimme kahvilaan odottelemaan turisti”bussimme” lähtöä. Sattuipa siten, että samaan kyytiin oli tulossa kolmaskin suomalainen, joka on töissä YK:n Elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n hommissa Banda Acehissa. Aluetta jälleenrakennetaan tsunamin jäljiltä usean eri järjestön sekä paikallisten yhteistyöllä. Nainen kertoili työstään ja Aceh-maakunnan tilanteesta varsin mielenkiintoisesti. Maakunta on kovin muslimienemmistöinen, ja länsimaisena naisena ei kuulemma aina ole mukava liikkua kaupungilla pitkähihaisista ja –lahkeisista vaatteista huolimatta. Kaakkois-Aasia-matkailusta sekä Suomestakin toki puhuttiin, ja osoittautui, että hänen vanhemmat ovat Kajaanista kotoisin, joten Takkaranta on varsin tuttu paikka. :)
Noin puolentunnin odottelun jälkeen matka pakettiautolla alkoi. Jalkatilaa oli noin 2,5-kertaisesti paikallisbussikyytiin verrattuna. Tällä kertaa minäkin näin paikallista liikennekulttuuria kapeilla, mutkaisilla ja paikoin huonokuntoisilla teillä. Ihmiset liikkuvat paljon mopoilla, joten niitä ohitellaan varsin usein. Äänimerkillä ilmoitetaan ohituksen alkamisesta ja tervehditään vastaantulevia tuttuja tai yritetään saada tienvarresta matkustajia kyytiin. Tööttäily ei sentään ole Perun veroista, joissa jatkuva meteli alkaa välittömästi liikennevalojen vaihtuessa vihreäksi, vaikka edessä olisi viisitoista autoa. Ohitukset olivat paikoin aika hurjia, meidän kuskillamme ja vastaantulevilla autoilla. Kerran piti koukata pientareen puolelle, kun vastaantuleva rekka ei oikein osannut arvioida vaadittavaa ohitusmatkaa. Kun kuskimme halusi ostaa vettä, keksejä ja tupakkia, koukkasi hän epäröimättä tien vastakkaisen puolen kojulle. Kaupunkien liikennevalottomissa risteyksissä autot ja skootterit ajavat hiljalleen eteenpäin (keskelle risteystä) ja yrittävät siitä päästä liikennevirran sopivaan väliin.
Neljän tunnin matka oli siis varsin jännittävä. Sen lisäksi saimme roimasti karsinogeeneja, koska autokanta oli todella vanhaa, eikä mistään katalysaattoreista, puhtaasta palamisesta tai hiukkassuodattimista oltu varmaan kuultukaan. Ilmanlaatu oli maaseudullakin aika huono, saati sitten vilkkaasti liikennöidyssä Medanissa. Singaporen ilma on hämmästyttävän puhdasta, tosin hallitus säätelee täällä autokantaa, joka on poikkeuksetta uutta.
Maisemat eivät suinkaan olleet ihanaa ja kaunista sademetsää, vaan puuplantaaseja tai asutusta. Malesiassakin mentäessä Kuala Lumpuriin tai Pulau Tiomanille vallitseva maankäyttötyyppi oli palmuöljyplantaasit. Surullisen ja köyhän näköistä, riveissä kasvavia puita, vähän ruohoa maanpinnalla, meidän biodieselimme tai uppopaistoöljymme lähde. Kun Suomessakin huomaa selvästi vanhan talousmetsän sekä aarniometsän eron, on täällä sademetsä ja paljuöljyviljelmä kaksi aivan eri asiaa. Valitettavasti näiden sademetsien tuhoaminen vaikuttaa valtavasti koko maapalloon, eikä niiden rikasta eliölajistoa sekä ravinnerikasta maaperää saada ennallistamalla takaisin. Täälläkin ollaan nyt vain lyhyiden taloudellisten voittojen perässä ja uhrataan niiden edestä luontoa ja tulevaisuuden voimavaroja. Suomessakin järvemme ovat pääosin maa- ja metsätalouden vuoksi hätää kärsimässä, kun alkuaikoina ei osattu tai haluttu kiinnittää haitallisiin ympäristövaikutuksiin huomiota.
Takaisin Medaniin. :) Saavuttiin sinne hyvissä ajoin, ehjin nahoin, kuuman automatkan jälkeen. Pääsimme kyydillä suoraan hostellille, mutta sitä ennen tiputimme kolme paikallista Medanin ilmeisen varakkaalla asuinalueelle. Talot olivat isoja & aidattuja ja autot isoja & uusia, mutta alueen tiet olivat kapeita yksikaistaisia, reunalla avo-ojat, jätteet betonista valetuissa ”laatikoissa” talojen vierillä. Juokseva vesi tullee aika moneen taloon, mutta viemäröintiprosentti lienee lähellä nollaa. Pääkaupunki Jakartassa se on 3 %. Menimme samaan hostelliin, mutta tällä kertaa oli rahaa ilmastoituun huoneeseen.
Minulla oli hieman heikko olo mahassa, mutta päätimme silti lähteä käymään jossain ostoskeskuksessa. Otimme hostellin pihalta taksin, koska muulla tavoin ei uskaltaisi juuri liikkua. Mukaan lähti paikallisopas, joka meinasi saada meidät jonkin pienen sivukujan kauppaan. Liian epäilyttävää, joten halusimme isoon länsimaiseen ostoskeskukseen. Se olikin hyvä valinta, paljon paikallisia, pari muuta länkkäriä ja suhteessa aika paljon maan kiinalaisvähemmistöä. Käytiin syömässä, ostoksilla ja kahvilla. Yritettiin kuluttaa epätoivoisesti rahaa, mutta ei oikein onnistuttu. Mahani ei tuntunut kovin hyvältä, joten pian pimeän tultua lähdettiin takaisin hostellille. Ostarin pihalta saimme taksin, joka ihmetykseksemme käytti mittaria. Osa kaupungin kaduista oli pimeänä, kuten hostellimmekin, josta ensin ajettiin noin 50 metriä ohi. Kuskin ratkaisu oli lähteä peruuttamaan vilkasliikenteisellä pääkadulla...
Ajattelimme sähkökatkoksen kestävän koko yön ja varauduimme pikaiseen lähtöön tulipalon vuoksi, koska kynttilöiden paloturvallisuus ei ollut huippuluokkaa. Kynttilät olivat ainoa valonlähde, niitä annettiin sumeilematta kaikille asukkaille sekä pidettiin käytävillä. Minulla oli onneksi mukana otsalamppu. Sähkökatkoksen, tulipalopelon ja ilmastoinnin toimimattomuuden lisäksi Antillekin tuli mahatauti ja minun tautini vaati ajan viettämistä kyykkyvessassa. Hostellin henkilökunta hommasi sähköt toimimaan generaattorilla, ja parin tunnin päästä sähköt palasivat kokonaan, ihmeellistä. Siitä seurasi naapurin kovaääninen televisionkatsonta. Antilla nousi vähän kuume ja varauduimme kumpikin pikaiseen lähtöön oksentamaan. Yritimme nukkua, mutta se ei oikein onnistunut. Yöllä käytiin kunnolla hereillä ja otettiin särkylääkkeet, joiden ansiosta unta riitti puoli viiteen saakka. Tällöin kadun toisella puolella oleva moskeija aloitti kovaäänisen lähetyksen kaiuttimien kautta, joka kuului erinomaisesti myös korvatulppien läpi. Puoli tuntia kuuntelimme monotonista joikaamista. Sen aikana naapurimme oli saanut television taas auki, ja herätys olisi muutenkin ollut puoli kuusi. Varsin miellyttävä yö. :)
Pääsimme lentokentälle taksilla, odottelimme lähtöselvityksen aukeamista ja lopulta tietokoneiden toimimattomuuden vuoksi saimme käsinkirjoitetut boarding pass:t. Ennen passintarkastusta piti käydä maksamassa 7,5e lentokenttävero ja täyttää jokin lappu. Leimojen & lappujen kanssa passintarkastusjonoon, joka eteni suunnattoman hitaasti, ainakin meidän mahatautisten mielestä. Vihdoin pääsimme penkeille nukkumaan ja odottelemaan lennon lähtöä. Lepääminen auttoi ja lento sujui erinomaisesti.
Singaporeen oli niin ihana palata, täällä kun kaikki on kunnossa, ihmisiin voi luottaa, turisteja ei yritetä huijata, kaikkialla on siistiä. Tauti meni molemmilta ohi, kun päästiin nukkumaan seuraava yö kunnolla ja nyt on ruokahalukin jo palannut. Nyt kun Singapore-päiväni vääjäämättä hupenevat hurjaa vauhtia, tiedän ikävöiväni tätä paikkaa Suomeen palattuani. Mutta sinne on myös mukava tulla, eittämättä Suomessakin on runsaasti hyviä ja ihania puolia. Eniten olen ehkä kaivannut (ihmisten lisäksi) vuodenaikoja, joiden perusteella siellä osasi odottaa vappua, juhannusta ym. Täällä osaa ainoastaan arvioida ajan aika tarkasti pimeän tulon perusteella, joka ei muutu kuin parilla minuutilla. Ruisleipää, metsiä ja makeita mansikoita odotellessa voi kuitenkin hyvin nauttia viimeisistä kolmesta viikosta täällä Kaakkois-Aasiassa. :)
On Suomikin, toki ihana maa. Tämän Indonesia-reissun jälkeen oli vain erityisen mukava palata takaisin siistiin, turvalliseen ja järjestelmälliseen Singaporeen. Matkamme alkoi torstaina iltapäivällä metromatkalla Singaporen lentokentälle. Singaporeenkin oli pari viikkoa aiemmin tullut sääntö nesteiden rajoittamisesta lennoilla (Australiaan mennessä sitä ei ollut), joten lähtöselvitysjonossa sai pikaisesti järjestellä matkatavaroita hieman uudelleen. Terminaalista löydettiin Fazer-karkkeja: Dumleja ja Geishoja, olipa sykähdyttävä kokemus nähdä hyllyllinen hyviä suomalaisia karkkeja myynnissä. :)
Silkairin lento Medaniin sujui hyvin, lentoyhtiö on aika hyvä ja luotettava. Medanissa sai sitten jännittää oliko ruumaan menneeseen reppuun sujautettu huumeita, joka on mahdollista erityisesti Malesiasta Indonesiaan matkustettaessa. Ajattelimme kuitenkin luottaa hyvämaineiseen lentoyhtiöön sekä pikaiseen repun tutkimiseen vessassa, eikä mitään löytynyt. Tuollainen tietämätön huumeiden kuljettaminen maahan lienee mahdollista, erityisesti Malesiasta, mutta tuskin kovin yleistä. Indonesian oikeuslaitos (tai lähinnä sen puuttuminen) sekä joka tasolla täysin korruptoitunut virkakoneisto ei kuitenkaan houkutellut olemaan aivan sinisilmäinen.
Ennen repun saamista saimme kuitenkin erittäin hienon Indonesia-turistiviisumin passiimme. Se maksoi 10 US$ ja oli upea passin sivulle liimattava tarra hologrammeineen ja hienoine kuvioineen. Lentoaseman ovella oli tietysti odottamassa lukuisia taksintarjoajia, joten saimme varsin kätevästi – tosin turistihintaan – kyydin Lonely Planetistä (LP) katsomaamme hostelliin. Sieltä otimme halvimman kahden hengen huoneen, joka oli ihan siisti, mutta osoittautui yöllä aika kuumaksi tehottoman tuulettimen vuoksi. Aamulla sitten aikaisin ylös, hostellin aamupalalle (pienet paahtoleivät ja kahvia) ja katselemaan kyytiä kohti Toba-järveä. LP:n ohjeiden mukaan menimme vain hostellin viereiselle pääkadulle (Jalan SM Raja), jossa pysäytimme paikallis”bussin” heiluttamalla kättä. Se oli menossa Amplas-bussiterminaaliin, joten kömmimme reppuinemme pienehköön tilaan seitsemän muun matkustajan sekaan pienen pakettiauton takaosaan.
Bussiterminaalissa ei juuri ollut valinnanvaraa Parapatiin menevissä busseissa. Aiemmista reissuista oppineina kävimme kuitenkin tarkistamassa tilanteen, mutta päädyimme lopulta piakkoin lähtevään halpaan, mutta ei-niin-uuteen, bussikyytiin. Ulkoa bussi vaikutti normikokoiselta, mutta paikkoja yhdellä rivillä oli yhteensä viisi. Valitsimme kolmenistuttavan penkin siinä toivossa, ettei bussi tulisi kovin täyteen. No, se toive ei toteutunut. Istuimien väli oli minulle juuri sopiva, eli polveni olivat tukevasti edellä olevassa penkissä kiinni istuessani mahdollisimman takana. Antin noin 10 cm pidemmät jalat eivät tietenkään mahtuneet siihen väliin, joten ne laitettiin sivulle. Kolmannelle penkille tuli istumaan nuorehko nainen, joka joutui paikoin istumaan miltei Antin sylissä. Varmaan aika ikävähköä musliminaiselle (ei tosin ollut huntua), jonka kulttuurissa naisten ja miesten (varsinkaan tuntemattomien) ei ole syytä juuri koskea toisiaan.
Olimme tietysti ainoat länsimaiset bussissa, jossa matkustajia oli noin 60-70 (osa seisoi). Onneksemme bussi tyhjeni paljon noin parin tunnin matkan jälkeen, joka tosin oli onnistunut puuduttamaan jalkoja sekä hiostuttamaan selkää jo aika hyvin. Viimeiset kaksi tuntia Parapatiin sujuivat varsin hyvin, ilmakin alkoi vähän viiletä noustessamme hieman korkeammalle merenpinnasta. LP:n mukaan Parapatin linja-autoasemalta pitäisi kävellä noin kaksi kilometriä rantaan, mutta kysyessämme sopivaa poisjääntipaikkaa meidät lopulta vietiin rantaan lauttojen lähtöpaikalle.
Rannalla meitä oli sitten vastassa muutama mies, jotka ystävällisesti ja rauhallisesti esittelivät Samosir-saaren majoitusmahdollisuuksia sekä kyytiä takaisin Medaniin. He olivat ilmiselvästi työskennelleet paljon turistien (ja vielä eurooppalaisten) kanssa, koska eivät tyrkyttäneet rasittavasti mitään. Osasipa joku heistä hieman suomeakin. :) Odottelimme saarelle menevää lauttaa tovin, ja päätimme mennä Lejkon-hostelliin yöksi, tai ainakin katsomaan paikkaa. Lauttamatka saarelle kesti noin tunnin ja lautta (tai vene) tiputteli matkustajia tarpeen mukaan hotellien laitureille. Ilma oli aika viileä, oltiin sen verran korkealla ja järvellä tuuli hieman. Aivan kuin Suomen kesä, tosin tuli aika kylmä lämpötilan laskiessa lähelle 20 astetta.
Hotellihuoneemme oli toisessa kerroksessa järvinäköalalla saaren itäpuolella. Ilahduttavaa oli nähdä Medanin hostellin kyykkyvessan jälkeen meille normaali vessa; ihmeellisistä asioista sitä voi ilahtua. :) Illalla käytiin syömässä erinomaista paikallista ruokaa. Tuk tuk -turistikylä oli varsin hiljainen, meitä turisteja oli majoituspaikka- sekä ravintolatarjontaan nähden todella vähän. Ehkä turisteja on joskus enemmänkin, mutta nyt yritimme käydä mahdollisimman monessa eri paikassa syömässä ja ostamassa tuliaisia, etteivät rahat jäisi vain yhteen paikkaan.
Lauantai oli ainoa kokonainen päivä saarella. Heräsimme aamulla hieman ennen kuutta katsomaan auringonnousua, joka näkyi kauniisti parvekkeellemme. Aamiaisen (valkosipulileipää, hedelmiä (minulla) ja riisia & kanaa (Antilla)) jälkeen lähdimme kävellen kiertämään Tuk Tuk –kylää. Poikkeilimme matkamuistomyymälöissä, joista löytyi pääosin hyviä ja edullisia tuliaisia. Samosir-saari on noin Singaporen kokoinen ja sen keskeltä löytyy pienehkö järvi. Lisäksi saarella on muutama kylä sekä muinaisten kulttuurien patsaita ym. Aluetta olisi voinut kiertää mopolla, mutta päädyimme kävelemään pari kilometriä.
Paikallisten elämä saarella oli aika alkeellista ja järvi on arvatenkin heille kovin tärkeä. Talojen väleissä ja teillä juoksenteli kanoja, koiria ja kissoja, muutama lehmä oli laitumella lieassa ja ainakin riisiä & maissia viljeltiin. Järvestä haettiin vettä, kalastettiin, peseydyttiin, pestiin pyykit – ja heitettiin myös roskia (ei tietenkään kaikkia). Naiset kantoivat hämmästyttävän taitavasti yli 10 litran vesipaljuja päittensä päällä, apua tarvittiin paikoin vain paljun pään päälle nostamiseen. Meitä turisteja kohdeltiin hyvin, oltiin todella ystävällisiä, mutta ahdistavia sisäänheittäjiä tai kaupustelijoita ei ollut. Ruoka oli erinomaista. Vaikkei saarella ollutkaan hiekkarantoja eikä turisteilla juuri tapana ottaa aurinkoa, oli paikka silti todella ihana. Lauantai-iltana kävimme yhdessä hotellissa katsomassa paikallista musiikki- ja tanssiesitystä, joka oli arvatenkin ihan mukava.
Vaikka kuinka yritimme ostaa paljon tuliaisia ja käyttää saarella paljon rahaa, oli meillä sitä noin puolet jäljellä lähtiessämme sunnuntaiaamuna lautalla Parapatiin. Saarella oli tuolloin jokin juoksukilpailu, joten seurasimme aamiaisella parin sadan pääosin paikallisen juoksua / kävelyä. Hieman kallellaan kulkeneen veneen saavuttua satamaan menimme kahvilaan odottelemaan turisti”bussimme” lähtöä. Sattuipa siten, että samaan kyytiin oli tulossa kolmaskin suomalainen, joka on töissä YK:n Elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n hommissa Banda Acehissa. Aluetta jälleenrakennetaan tsunamin jäljiltä usean eri järjestön sekä paikallisten yhteistyöllä. Nainen kertoili työstään ja Aceh-maakunnan tilanteesta varsin mielenkiintoisesti. Maakunta on kovin muslimienemmistöinen, ja länsimaisena naisena ei kuulemma aina ole mukava liikkua kaupungilla pitkähihaisista ja –lahkeisista vaatteista huolimatta. Kaakkois-Aasia-matkailusta sekä Suomestakin toki puhuttiin, ja osoittautui, että hänen vanhemmat ovat Kajaanista kotoisin, joten Takkaranta on varsin tuttu paikka. :)
Noin puolentunnin odottelun jälkeen matka pakettiautolla alkoi. Jalkatilaa oli noin 2,5-kertaisesti paikallisbussikyytiin verrattuna. Tällä kertaa minäkin näin paikallista liikennekulttuuria kapeilla, mutkaisilla ja paikoin huonokuntoisilla teillä. Ihmiset liikkuvat paljon mopoilla, joten niitä ohitellaan varsin usein. Äänimerkillä ilmoitetaan ohituksen alkamisesta ja tervehditään vastaantulevia tuttuja tai yritetään saada tienvarresta matkustajia kyytiin. Tööttäily ei sentään ole Perun veroista, joissa jatkuva meteli alkaa välittömästi liikennevalojen vaihtuessa vihreäksi, vaikka edessä olisi viisitoista autoa. Ohitukset olivat paikoin aika hurjia, meidän kuskillamme ja vastaantulevilla autoilla. Kerran piti koukata pientareen puolelle, kun vastaantuleva rekka ei oikein osannut arvioida vaadittavaa ohitusmatkaa. Kun kuskimme halusi ostaa vettä, keksejä ja tupakkia, koukkasi hän epäröimättä tien vastakkaisen puolen kojulle. Kaupunkien liikennevalottomissa risteyksissä autot ja skootterit ajavat hiljalleen eteenpäin (keskelle risteystä) ja yrittävät siitä päästä liikennevirran sopivaan väliin.
Neljän tunnin matka oli siis varsin jännittävä. Sen lisäksi saimme roimasti karsinogeeneja, koska autokanta oli todella vanhaa, eikä mistään katalysaattoreista, puhtaasta palamisesta tai hiukkassuodattimista oltu varmaan kuultukaan. Ilmanlaatu oli maaseudullakin aika huono, saati sitten vilkkaasti liikennöidyssä Medanissa. Singaporen ilma on hämmästyttävän puhdasta, tosin hallitus säätelee täällä autokantaa, joka on poikkeuksetta uutta.
Maisemat eivät suinkaan olleet ihanaa ja kaunista sademetsää, vaan puuplantaaseja tai asutusta. Malesiassakin mentäessä Kuala Lumpuriin tai Pulau Tiomanille vallitseva maankäyttötyyppi oli palmuöljyplantaasit. Surullisen ja köyhän näköistä, riveissä kasvavia puita, vähän ruohoa maanpinnalla, meidän biodieselimme tai uppopaistoöljymme lähde. Kun Suomessakin huomaa selvästi vanhan talousmetsän sekä aarniometsän eron, on täällä sademetsä ja paljuöljyviljelmä kaksi aivan eri asiaa. Valitettavasti näiden sademetsien tuhoaminen vaikuttaa valtavasti koko maapalloon, eikä niiden rikasta eliölajistoa sekä ravinnerikasta maaperää saada ennallistamalla takaisin. Täälläkin ollaan nyt vain lyhyiden taloudellisten voittojen perässä ja uhrataan niiden edestä luontoa ja tulevaisuuden voimavaroja. Suomessakin järvemme ovat pääosin maa- ja metsätalouden vuoksi hätää kärsimässä, kun alkuaikoina ei osattu tai haluttu kiinnittää haitallisiin ympäristövaikutuksiin huomiota.
Takaisin Medaniin. :) Saavuttiin sinne hyvissä ajoin, ehjin nahoin, kuuman automatkan jälkeen. Pääsimme kyydillä suoraan hostellille, mutta sitä ennen tiputimme kolme paikallista Medanin ilmeisen varakkaalla asuinalueelle. Talot olivat isoja & aidattuja ja autot isoja & uusia, mutta alueen tiet olivat kapeita yksikaistaisia, reunalla avo-ojat, jätteet betonista valetuissa ”laatikoissa” talojen vierillä. Juokseva vesi tullee aika moneen taloon, mutta viemäröintiprosentti lienee lähellä nollaa. Pääkaupunki Jakartassa se on 3 %. Menimme samaan hostelliin, mutta tällä kertaa oli rahaa ilmastoituun huoneeseen.
Minulla oli hieman heikko olo mahassa, mutta päätimme silti lähteä käymään jossain ostoskeskuksessa. Otimme hostellin pihalta taksin, koska muulla tavoin ei uskaltaisi juuri liikkua. Mukaan lähti paikallisopas, joka meinasi saada meidät jonkin pienen sivukujan kauppaan. Liian epäilyttävää, joten halusimme isoon länsimaiseen ostoskeskukseen. Se olikin hyvä valinta, paljon paikallisia, pari muuta länkkäriä ja suhteessa aika paljon maan kiinalaisvähemmistöä. Käytiin syömässä, ostoksilla ja kahvilla. Yritettiin kuluttaa epätoivoisesti rahaa, mutta ei oikein onnistuttu. Mahani ei tuntunut kovin hyvältä, joten pian pimeän tultua lähdettiin takaisin hostellille. Ostarin pihalta saimme taksin, joka ihmetykseksemme käytti mittaria. Osa kaupungin kaduista oli pimeänä, kuten hostellimmekin, josta ensin ajettiin noin 50 metriä ohi. Kuskin ratkaisu oli lähteä peruuttamaan vilkasliikenteisellä pääkadulla...
Ajattelimme sähkökatkoksen kestävän koko yön ja varauduimme pikaiseen lähtöön tulipalon vuoksi, koska kynttilöiden paloturvallisuus ei ollut huippuluokkaa. Kynttilät olivat ainoa valonlähde, niitä annettiin sumeilematta kaikille asukkaille sekä pidettiin käytävillä. Minulla oli onneksi mukana otsalamppu. Sähkökatkoksen, tulipalopelon ja ilmastoinnin toimimattomuuden lisäksi Antillekin tuli mahatauti ja minun tautini vaati ajan viettämistä kyykkyvessassa. Hostellin henkilökunta hommasi sähköt toimimaan generaattorilla, ja parin tunnin päästä sähköt palasivat kokonaan, ihmeellistä. Siitä seurasi naapurin kovaääninen televisionkatsonta. Antilla nousi vähän kuume ja varauduimme kumpikin pikaiseen lähtöön oksentamaan. Yritimme nukkua, mutta se ei oikein onnistunut. Yöllä käytiin kunnolla hereillä ja otettiin särkylääkkeet, joiden ansiosta unta riitti puoli viiteen saakka. Tällöin kadun toisella puolella oleva moskeija aloitti kovaäänisen lähetyksen kaiuttimien kautta, joka kuului erinomaisesti myös korvatulppien läpi. Puoli tuntia kuuntelimme monotonista joikaamista. Sen aikana naapurimme oli saanut television taas auki, ja herätys olisi muutenkin ollut puoli kuusi. Varsin miellyttävä yö. :)
Pääsimme lentokentälle taksilla, odottelimme lähtöselvityksen aukeamista ja lopulta tietokoneiden toimimattomuuden vuoksi saimme käsinkirjoitetut boarding pass:t. Ennen passintarkastusta piti käydä maksamassa 7,5e lentokenttävero ja täyttää jokin lappu. Leimojen & lappujen kanssa passintarkastusjonoon, joka eteni suunnattoman hitaasti, ainakin meidän mahatautisten mielestä. Vihdoin pääsimme penkeille nukkumaan ja odottelemaan lennon lähtöä. Lepääminen auttoi ja lento sujui erinomaisesti.
Singaporeen oli niin ihana palata, täällä kun kaikki on kunnossa, ihmisiin voi luottaa, turisteja ei yritetä huijata, kaikkialla on siistiä. Tauti meni molemmilta ohi, kun päästiin nukkumaan seuraava yö kunnolla ja nyt on ruokahalukin jo palannut. Nyt kun Singapore-päiväni vääjäämättä hupenevat hurjaa vauhtia, tiedän ikävöiväni tätä paikkaa Suomeen palattuani. Mutta sinne on myös mukava tulla, eittämättä Suomessakin on runsaasti hyviä ja ihania puolia. Eniten olen ehkä kaivannut (ihmisten lisäksi) vuodenaikoja, joiden perusteella siellä osasi odottaa vappua, juhannusta ym. Täällä osaa ainoastaan arvioida ajan aika tarkasti pimeän tulon perusteella, joka ei muutu kuin parilla minuutilla. Ruisleipää, metsiä ja makeita mansikoita odotellessa voi kuitenkin hyvin nauttia viimeisistä kolmesta viikosta täällä Kaakkois-Aasiassa. :)
Tuesday, May 29, 2007
Singapore-turismia
Olipas vaikea yrittää keksiä otsikkoa, joka yhdistäisi menneen viikon tapahtumia. Antti toipui sairaudestaan varsin nopeasti, kuume lähti muutamassa päivässä, ja yskää oli noin viisi päivää. Keskiviikkona Antti oli jo koulussa. Minä kävin silloin päivällä syömässä paikallisen Serenen kanssa, joka oli ollut samalla Water Resources Engineering –kurssilla. Kolme tuntia hurahti huomaamatta. Torstaina käytiin illallisella toisen kurssituttuni Mary-Annen sekä hänen belgialaisen poikakaverinsa kanssa. Tällä kertaa paikkana oli intialainen ravintola Samy’s Curry, jossa ruoka oli todella hyvää (ja tulista). Mukavaa oli jälleen. :)
Perjantaina käytiin aamulla elokuvissa katsomassa Pirates of Caribbean 3, joka oli ihan viihdyttävä, mutta välistä hieman tylsä. Singaporessa liikkeet ovat yleensä auki noin yhdeksään asti illalla, mutta tämä ei liene riittävästi, koska joka kuukauden viimeinen perjantai on ”Late night shopping”. Tällöin noin seitsemän suurta ostoskeskusta on auki puolilleöin. Käytiin illalla katsomassa menoa Orchard Roadilla ja löydettiin kummallekin paita / paitoja.
Lauantaina aamulla lähdettiin Yishun-kaupunginosaan, joka on keskellä ja pohjoisessa. Sen vanhassa ja pienessä elokuvateatterissa näytettiin vielä malesialaista kauhuelokuvaa Don’t look back (Jangan Pandang Belakang). Minun kauhuani elokuvaa kohtaan lievitti aika hyvin pieni tyttö, joka tuli perheensä kanssa myös katsomaan elokuvaa. Elokuvassa manattiin henkiä pois ihmisistä ja joku jäi kummittelemaankin. Muslimimaan tuotoksena Allah olisi manauksissa mukana ja kummitus ei riivannut, jos muisti rukoilla ja alussa & lopussa oli pätkä Koraania. Välistä hyytävä, välistä huvittava, paikoin junnasi pahasti paikoillaan ja pari kertaa säikäytti.
Täältä mentiin odottelemaan Night Safarille pääsyä Bishan-kaupunginosaan, josta löytyi buddhalaisten luostarikompleksi. Se oli kovin hiljainen lauantaina keskellä päivää, mutta muutama okranväriseen kaapuun pukeutunut kalju munkki nähtiin. Temppeleissä oli buddhan kuvia ja kengät piti jättää ulkopuolelle. Luostarikompleksi oli iso, rakennukset hienosti koristeltuja ja tunnelma rauhallinen. Sieltä käveltiin suurehkon puiston läpi Ang Mo Kio –asuinalueelle, jossa asuinkerrostaloista päätellen asuu epäilemättä useampi 10 000 ihmistä. Siitä huolimatta yksityisautojen määrä oli ihailtavan pieni, ja vihreyttä sekä puistoja kaupunginosasto löytyi ilahduttavan paljon.
Pieni osa luostarikompleksista.
Oltiin Night Safarilla niin hyvissä ajoin, että odoteltiin Night Creatures –shown alkua valoisan aikaan. Show ei paljoa eronnut äitin & isän kanssa näkemästäni, mutta käärmeen löytyminen oli taaskin mukavaa. Tällä kertaa paikalla oli muutama bussilastillinen intialaisia, joten pääsimme jonottamaan juna-ajelua pariksikymmeneksi minuutiksi. Norsut, antiloopit, hyeenat ym. eläimet olivat upeita. Tram-ajelun jälkeen lähdettiin kävelemään pari kilometriä polkuja, joiden varrella nähtiin eri eläimiä: leopardi, villikissoja, saukkoja, kaimaani, lepakkoja, huuhkaja, piikkisikoja, kirahveja ja seeproja. Ehdottomasti parasta oli nähdä pieni, arka ja suurisilmäinen yöapina, joka kiipeili erittäin taitavasti ja hitaasti puussa. Reitillä oli myös valtava häkki, johon päästiin sisälle ihailemaan suuria lepakoita. Toinen iso häkki oli rakennettu isokokoisille liito-oraville, joiden liitäminen oli hienon näköistä! Oli taas loistava kokemus, varsin mukavaa oli kiertää kävely-polut, joilla pääsi tarkemmin katsomaan eläimiä.
Sunnuntaina, eli eilen, käytiin malesialaisten kaupunginosassa syömässä. Ihmeellistä tässä maassa on sekin, kuinka hyvin eri kansojen sulauttaminen yhteiskuntaan on onnistunut. En ole missään huomannut / kuullut tai lukenut mitään rasistista Singaporessa! Ihmiset ovat enemmän uteliaita kuin pelokkaita erilaisia ihmisiä kohtaan. Varsin monista kansallisuuksista huolimatta alkuperäiset kulttuurit on pyritty ainakin jollain tasolla säilyttämään: kaupunginosia on ainakin intialaisille, malesialaisille, kiinalaisille ja eurooppalaisille. Tämä suvaitsevaisuus on niin ihailtavaa, sitä epäilemättä tulee paikoin Suomessa ikävä. Siellä monesti ollaan niin kauhuissaan ihmisten erilaisuudesta, joka on vain normaalia ja toivottavaa. Arvelisin koulukiusaamisen ja rasismin johtuvan pitkälti juuri tästä erilaisuudenpelosta. Vaikka kansallisuuksilla näyttää olevan joitain erityispiirteitä (singaporelaisilla käveleminen maleksimalla), ovat yksilöiden väliset erot epäilemättä suurempia.
Kahvilassa luettiin paikallista ilmaisjakelulehteä, jossa oli kokonainen aukeama ympäristöasiaa. Se lähinnä käsitteli sitä ongelmaa, että voi olla muodikas, vaikka ottaakin ympäristön huomioon. Kaiken keskellä oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen fakta: keskimäärin singaporelainen käyttää noin 650 muovipussia vuosittain. Eli noin kaksi muovipussia joka päivä. Määrä ei ole mitenkään järkyttävä, kun on asunut täällä puoli vuotta, mutta eurooppalaiseen tasoon verrattuna aika huikea. Arvioisinkohan saavani / ostavani noin 15 muovipussia vuosittain Suomessa, täällä niitä on kertynyt erittäin ahkerasta ”I don’t need a bag” –sanomisesta huolimatta noin 40. Yleensä kauppojen kassat vaikuttavat närkästyneiltä, kun tarjoamme omia kassejamme heidän heppoisten muovipussiensa sijaan. Pari kertaa on sentään herunut hymy ja joskus jopa rohkaiseva kommenttikin. Vaikuttaa ehkä pieneltä yksityiskohdalta, mutta vuosittain 4,2 miljoonan singaporelaisten 2730 miljoonan muovipussin valmistaminen sekä hävittäminen kuluttaa aika lailla luonnonvaroja sekä saastuttaa ympäristöä.
Tänään oli vuorossa Changi Prison & Chapel Museum, joka sijaitsi lähellä lentokenttää (Changi Airport). Changi tarkoittanee puuta, museon näyttelyn mukaan. Saaren sillä laidalla oli toisen maailmansodan aikaan suuri sotavankialue. Museossa kerrottiin japanilaisten hyökkäyksestä ja Kaakkois-Aasiaan valloituksesta noin vuosina 40-42. Meille on koulussa kerrottu, että maailmansota-nimeä voitiin alkaa käyttää vasta japanilaisten iskusta amerikkalaisten Pearl Harbor –tukikohtaan 7.12.1941, mutta mielestäni maailmansodan merkit täyttyisivät jo sekä saksalaisten että japanilaisten valloitusretkistä omilla ”lähi”alueillaan. Ei meille ollut koulusta juuri jäänyt mieleen tämän Kaakkois-Aasian tilanne toisessa maailmansodassa. Siis se, että japanilaiset olivat valloittaneet lähes koko alueen Indonesian saaria myöten. Jos totta puhutaan, niin ei meillä kyllä koulusta ole jäänyt juuri mitään mieleen Aasiasta.
On aika hävettävää myöntää, etten tiennyt Kaakkois-Aasian maista juuri mitään ennen täällä asumista. Nimiä olisin ehkä osannut sanoa, pääkaupunkeja parille maalle, kartalle laittaa ehkä Indonesian ja Thaimaan. Mutta ei meidän ole tarvinnut osata, sen sijaan on ollut keskeistä tietää suomalaisten ja eurooppalaisten kirjailijoiden teoksia läpi vuosisatojen. Hesarissakin oltiin huolissaan suomalaisten nuorten huonosta yleistiedosta: yleistietotestissä piti tietää ”Tulitikkuja lainaamassa” –kirjan kirjoittaja vaihtoehdoista Aleksis Kivi, Maiju Lassila, Saima Harmaja tai Mika Waltari ja sen lisäksi Kiinan presidentti vaihtoehdoista Mao Tsetung, Hu Jintao, Kim Jong-il tai Kungfutse. Aika mieletöntä minusta! Kiinassa asuu 1,2 miljardia ihmistä, ja me tiedämme maasta pari suurinta kaupunkia, ympäristöongelmat, Kiinan muurin ja yhden lapsen politiikan. Vastaavasti Indonesiassa on 220 miljoonaa ihmistä, hieman vähemmän kuin USAssa (300 miljoonaa) ja maasta tiedetään ehkä sademetsähakkuut, palmuöljyviljelmät, Bali ja Jakarta. En ehkä kertoisi tästä näin yksityiskohtaisesti muuten, mutta singaporelaiset tietävät paljon Euroopasta: kellekään en ole selittänyt Suomen sijaintia, sen sijaan pääkaupunkimme nimi muistetaan hyvin usein.
Takaisin museoon :) Se oli aika tyypillinen sotamuseo, mutta varsin avartava, koska tämän maailmankolkan sotahistoria ei ole ollut vahvimpia osa-alueitani. Huomattavaa ehkä oli se, että japanilaiset taisivat vangita eniten eurooppalaisia / australialaisia, ehkä haluten itselleen maineen maan vapauttamisesta länsimaiden ikeestä. Paljon ihmisiä lähetettiin myös rakentamaan Thaimaasta Burmaan menevää rautatietä, jota alettiin kutsua ”Death railway”, koska noin 100 000 vankia kuoli rakennustöissä.
Historia-osuuden jälkeen suuntasimme Singapore Food Expoon, eli valtaville ruokamessuille. Vaikka ne oli etupäässä erilaisten tuotteiden markkinointiin, jaeltiin siellä paljon maistiaisia sekä myytiin halvalla syötävää. Yllätykseksemme messuilla oli Pan Suolan esittelypiste! Paikallinen esittelijä hoksasi aika pian meidän olevan Suomesta, koska tunnistimme merkin vaivatta. Vakuutimme, että suurin osa kotitalouksista käyttää Suomessa Pan Suolaa sen terveellisyyden vuoksi. Muutoin saatiin maistella erilaisia ja pääosin hyviä ruokia, kierrellä, katsella ja ihmetellä. Messuilla vierähti noin pari tuntia, ja sinä aikana näimme kolme muuta länkkäriä, paikallisia olisiko ollut tuhat.
Viikonloppusuunnitelmissa on reissu Indonesiaan, Sumatran saarelle. Lennämme torstaina Medaniin, joka on Pohjois-Sumatran suurin kaupunki (2,6 miljoonaa ihmistä) ja maanantaina sieltä takaisin Singaporeen. Väliaika on tarkoitus viettää Lake Toba –järvellä, joka on erittäin suuri sammuneen tulivuoren romahtaneeseen kraateriin syntynyt järvi. Alun perin oli tarkoitus matkustaa Indonesiaan laivalla ja maan sisällä enemmän bussilla, mutta ajan lyhyyden vuoksi lentomatkailu voitti tällä kertaa. Bussimatkailu Sumatralla on aika hidasta: keskinopeus pääteillä on noin 40 km /h.
Sunnuntai-iltana olivat kurssieni tulokset nähtävillä netissä. Aika lailla jännitti ennen niiden näkemistä, koska en yhtään osannut arvioida oliko osaamiseni ja työmääräni riittävä. Ilmeisesti se oli: jätehuolto-kurssista ja Environmental Technology-kurssista tuli A-, Water Resources Engineering B+ ja vaikein kaikista kursseistani Water Treatment Process B. Paras arvosana olisi A+ ja huonoin hylätyn (F) jälkeen D. Olen siis varsin yllättynyt ja ilahtunut! :)
Perjantaina käytiin aamulla elokuvissa katsomassa Pirates of Caribbean 3, joka oli ihan viihdyttävä, mutta välistä hieman tylsä. Singaporessa liikkeet ovat yleensä auki noin yhdeksään asti illalla, mutta tämä ei liene riittävästi, koska joka kuukauden viimeinen perjantai on ”Late night shopping”. Tällöin noin seitsemän suurta ostoskeskusta on auki puolilleöin. Käytiin illalla katsomassa menoa Orchard Roadilla ja löydettiin kummallekin paita / paitoja.
Lauantaina aamulla lähdettiin Yishun-kaupunginosaan, joka on keskellä ja pohjoisessa. Sen vanhassa ja pienessä elokuvateatterissa näytettiin vielä malesialaista kauhuelokuvaa Don’t look back (Jangan Pandang Belakang). Minun kauhuani elokuvaa kohtaan lievitti aika hyvin pieni tyttö, joka tuli perheensä kanssa myös katsomaan elokuvaa. Elokuvassa manattiin henkiä pois ihmisistä ja joku jäi kummittelemaankin. Muslimimaan tuotoksena Allah olisi manauksissa mukana ja kummitus ei riivannut, jos muisti rukoilla ja alussa & lopussa oli pätkä Koraania. Välistä hyytävä, välistä huvittava, paikoin junnasi pahasti paikoillaan ja pari kertaa säikäytti.
Täältä mentiin odottelemaan Night Safarille pääsyä Bishan-kaupunginosaan, josta löytyi buddhalaisten luostarikompleksi. Se oli kovin hiljainen lauantaina keskellä päivää, mutta muutama okranväriseen kaapuun pukeutunut kalju munkki nähtiin. Temppeleissä oli buddhan kuvia ja kengät piti jättää ulkopuolelle. Luostarikompleksi oli iso, rakennukset hienosti koristeltuja ja tunnelma rauhallinen. Sieltä käveltiin suurehkon puiston läpi Ang Mo Kio –asuinalueelle, jossa asuinkerrostaloista päätellen asuu epäilemättä useampi 10 000 ihmistä. Siitä huolimatta yksityisautojen määrä oli ihailtavan pieni, ja vihreyttä sekä puistoja kaupunginosasto löytyi ilahduttavan paljon.
Pieni osa luostarikompleksista.
Oltiin Night Safarilla niin hyvissä ajoin, että odoteltiin Night Creatures –shown alkua valoisan aikaan. Show ei paljoa eronnut äitin & isän kanssa näkemästäni, mutta käärmeen löytyminen oli taaskin mukavaa. Tällä kertaa paikalla oli muutama bussilastillinen intialaisia, joten pääsimme jonottamaan juna-ajelua pariksikymmeneksi minuutiksi. Norsut, antiloopit, hyeenat ym. eläimet olivat upeita. Tram-ajelun jälkeen lähdettiin kävelemään pari kilometriä polkuja, joiden varrella nähtiin eri eläimiä: leopardi, villikissoja, saukkoja, kaimaani, lepakkoja, huuhkaja, piikkisikoja, kirahveja ja seeproja. Ehdottomasti parasta oli nähdä pieni, arka ja suurisilmäinen yöapina, joka kiipeili erittäin taitavasti ja hitaasti puussa. Reitillä oli myös valtava häkki, johon päästiin sisälle ihailemaan suuria lepakoita. Toinen iso häkki oli rakennettu isokokoisille liito-oraville, joiden liitäminen oli hienon näköistä! Oli taas loistava kokemus, varsin mukavaa oli kiertää kävely-polut, joilla pääsi tarkemmin katsomaan eläimiä.
Sunnuntaina, eli eilen, käytiin malesialaisten kaupunginosassa syömässä. Ihmeellistä tässä maassa on sekin, kuinka hyvin eri kansojen sulauttaminen yhteiskuntaan on onnistunut. En ole missään huomannut / kuullut tai lukenut mitään rasistista Singaporessa! Ihmiset ovat enemmän uteliaita kuin pelokkaita erilaisia ihmisiä kohtaan. Varsin monista kansallisuuksista huolimatta alkuperäiset kulttuurit on pyritty ainakin jollain tasolla säilyttämään: kaupunginosia on ainakin intialaisille, malesialaisille, kiinalaisille ja eurooppalaisille. Tämä suvaitsevaisuus on niin ihailtavaa, sitä epäilemättä tulee paikoin Suomessa ikävä. Siellä monesti ollaan niin kauhuissaan ihmisten erilaisuudesta, joka on vain normaalia ja toivottavaa. Arvelisin koulukiusaamisen ja rasismin johtuvan pitkälti juuri tästä erilaisuudenpelosta. Vaikka kansallisuuksilla näyttää olevan joitain erityispiirteitä (singaporelaisilla käveleminen maleksimalla), ovat yksilöiden väliset erot epäilemättä suurempia.
Kahvilassa luettiin paikallista ilmaisjakelulehteä, jossa oli kokonainen aukeama ympäristöasiaa. Se lähinnä käsitteli sitä ongelmaa, että voi olla muodikas, vaikka ottaakin ympäristön huomioon. Kaiken keskellä oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen fakta: keskimäärin singaporelainen käyttää noin 650 muovipussia vuosittain. Eli noin kaksi muovipussia joka päivä. Määrä ei ole mitenkään järkyttävä, kun on asunut täällä puoli vuotta, mutta eurooppalaiseen tasoon verrattuna aika huikea. Arvioisinkohan saavani / ostavani noin 15 muovipussia vuosittain Suomessa, täällä niitä on kertynyt erittäin ahkerasta ”I don’t need a bag” –sanomisesta huolimatta noin 40. Yleensä kauppojen kassat vaikuttavat närkästyneiltä, kun tarjoamme omia kassejamme heidän heppoisten muovipussiensa sijaan. Pari kertaa on sentään herunut hymy ja joskus jopa rohkaiseva kommenttikin. Vaikuttaa ehkä pieneltä yksityiskohdalta, mutta vuosittain 4,2 miljoonan singaporelaisten 2730 miljoonan muovipussin valmistaminen sekä hävittäminen kuluttaa aika lailla luonnonvaroja sekä saastuttaa ympäristöä.
Tänään oli vuorossa Changi Prison & Chapel Museum, joka sijaitsi lähellä lentokenttää (Changi Airport). Changi tarkoittanee puuta, museon näyttelyn mukaan. Saaren sillä laidalla oli toisen maailmansodan aikaan suuri sotavankialue. Museossa kerrottiin japanilaisten hyökkäyksestä ja Kaakkois-Aasiaan valloituksesta noin vuosina 40-42. Meille on koulussa kerrottu, että maailmansota-nimeä voitiin alkaa käyttää vasta japanilaisten iskusta amerikkalaisten Pearl Harbor –tukikohtaan 7.12.1941, mutta mielestäni maailmansodan merkit täyttyisivät jo sekä saksalaisten että japanilaisten valloitusretkistä omilla ”lähi”alueillaan. Ei meille ollut koulusta juuri jäänyt mieleen tämän Kaakkois-Aasian tilanne toisessa maailmansodassa. Siis se, että japanilaiset olivat valloittaneet lähes koko alueen Indonesian saaria myöten. Jos totta puhutaan, niin ei meillä kyllä koulusta ole jäänyt juuri mitään mieleen Aasiasta.
On aika hävettävää myöntää, etten tiennyt Kaakkois-Aasian maista juuri mitään ennen täällä asumista. Nimiä olisin ehkä osannut sanoa, pääkaupunkeja parille maalle, kartalle laittaa ehkä Indonesian ja Thaimaan. Mutta ei meidän ole tarvinnut osata, sen sijaan on ollut keskeistä tietää suomalaisten ja eurooppalaisten kirjailijoiden teoksia läpi vuosisatojen. Hesarissakin oltiin huolissaan suomalaisten nuorten huonosta yleistiedosta: yleistietotestissä piti tietää ”Tulitikkuja lainaamassa” –kirjan kirjoittaja vaihtoehdoista Aleksis Kivi, Maiju Lassila, Saima Harmaja tai Mika Waltari ja sen lisäksi Kiinan presidentti vaihtoehdoista Mao Tsetung, Hu Jintao, Kim Jong-il tai Kungfutse. Aika mieletöntä minusta! Kiinassa asuu 1,2 miljardia ihmistä, ja me tiedämme maasta pari suurinta kaupunkia, ympäristöongelmat, Kiinan muurin ja yhden lapsen politiikan. Vastaavasti Indonesiassa on 220 miljoonaa ihmistä, hieman vähemmän kuin USAssa (300 miljoonaa) ja maasta tiedetään ehkä sademetsähakkuut, palmuöljyviljelmät, Bali ja Jakarta. En ehkä kertoisi tästä näin yksityiskohtaisesti muuten, mutta singaporelaiset tietävät paljon Euroopasta: kellekään en ole selittänyt Suomen sijaintia, sen sijaan pääkaupunkimme nimi muistetaan hyvin usein.
Takaisin museoon :) Se oli aika tyypillinen sotamuseo, mutta varsin avartava, koska tämän maailmankolkan sotahistoria ei ole ollut vahvimpia osa-alueitani. Huomattavaa ehkä oli se, että japanilaiset taisivat vangita eniten eurooppalaisia / australialaisia, ehkä haluten itselleen maineen maan vapauttamisesta länsimaiden ikeestä. Paljon ihmisiä lähetettiin myös rakentamaan Thaimaasta Burmaan menevää rautatietä, jota alettiin kutsua ”Death railway”, koska noin 100 000 vankia kuoli rakennustöissä.
Historia-osuuden jälkeen suuntasimme Singapore Food Expoon, eli valtaville ruokamessuille. Vaikka ne oli etupäässä erilaisten tuotteiden markkinointiin, jaeltiin siellä paljon maistiaisia sekä myytiin halvalla syötävää. Yllätykseksemme messuilla oli Pan Suolan esittelypiste! Paikallinen esittelijä hoksasi aika pian meidän olevan Suomesta, koska tunnistimme merkin vaivatta. Vakuutimme, että suurin osa kotitalouksista käyttää Suomessa Pan Suolaa sen terveellisyyden vuoksi. Muutoin saatiin maistella erilaisia ja pääosin hyviä ruokia, kierrellä, katsella ja ihmetellä. Messuilla vierähti noin pari tuntia, ja sinä aikana näimme kolme muuta länkkäriä, paikallisia olisiko ollut tuhat.
Viikonloppusuunnitelmissa on reissu Indonesiaan, Sumatran saarelle. Lennämme torstaina Medaniin, joka on Pohjois-Sumatran suurin kaupunki (2,6 miljoonaa ihmistä) ja maanantaina sieltä takaisin Singaporeen. Väliaika on tarkoitus viettää Lake Toba –järvellä, joka on erittäin suuri sammuneen tulivuoren romahtaneeseen kraateriin syntynyt järvi. Alun perin oli tarkoitus matkustaa Indonesiaan laivalla ja maan sisällä enemmän bussilla, mutta ajan lyhyyden vuoksi lentomatkailu voitti tällä kertaa. Bussimatkailu Sumatralla on aika hidasta: keskinopeus pääteillä on noin 40 km /h.
Sunnuntai-iltana olivat kurssieni tulokset nähtävillä netissä. Aika lailla jännitti ennen niiden näkemistä, koska en yhtään osannut arvioida oliko osaamiseni ja työmääräni riittävä. Ilmeisesti se oli: jätehuolto-kurssista ja Environmental Technology-kurssista tuli A-, Water Resources Engineering B+ ja vaikein kaikista kursseistani Water Treatment Process B. Paras arvosana olisi A+ ja huonoin hylätyn (F) jälkeen D. Olen siis varsin yllättynyt ja ilahtunut! :)
Subscribe to:
Posts (Atom)