Matkojen hinnat suhteessa toisiinsa olivat hieman ihmeellisiä: bussilippu Singapore-Mersing maksoi 26 S$, bussilippu Mersing-Singapore 4 S$, lauttalippu Mersing-Pulau Tioman 17 S$. Mutta eivät kuitenkaan mitenkään liian kalliita mikään. Mentiin saarelle lautan sijaan speed boatilla, eli suurehkolla moottoriveneellä, jonka kyyti oli aika pomppivaa, mutta maisemien ihailu onnistui loistavasti.
Pulau Tioman on noin 9 x 20 km kokoinen saari Etelä-Kiinan merellä, Malesian itärannikolla. Saaren korkein kohta on hieman yli kilometrin ja saari on miltei kokonaan sademetsää. Malesian puolella on useampi pienehkö kylä, joihin pääasiassa kuljetaan veneillä. Autoteitä on lähes ainoastaan Tekekissä, joka on saaren ”pääkaupunki”. Länsirannan kyliä yhdistää polku, joka on paikoin (ainakin Tekekissä) auton kuljettava, paikoin päällystetty (mopoiltava) ja paikoin vain kävellen mentävä.
Valitsimme kyläksemme Tekekin pohjoispuolella sijaitsevan Air Batangin, joka osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Kylä oli pienehkö, noin kuusi hostellia / hotellia, yksi päällystetty rannanmyötäinen tie, hyvä hiekkaranta, Joukolle sukellusfirmoja… Kylän autottomuus, sademetsäalueen vihreys, todella kauniit maisemat sekä ei-niin-turistipaikkamaisuus sai meidät ihastumaan kylään välittömästi. Emme olleet varanneet hostellia etukäteen ja majapaikkoja olikin sopivasti tarjolla. Valitsimme merinäköalallisen halvan hostellin (7,5 € yö), jossa yhdessä pienessä mökissä oli parisänky ja kylpyhuone.
Matkusteluun vierähti miltei koko päivä, mutta ehdimme vielä valoisan aikaan rannalle uimaan todella lämpimään veteen. Istuttiin siellä myös iltaa, katseltiin tähtiä ja nautittiin lämpimästä ja rauhallisesta illasta. Paikalliset asukkaat olivat oikeasti todella ystävällisiä, joka ei ole itsestäänselvyys Malesiassa. Tietysti turismi on heille huomattava tulonlähde, mutta kai elämä tuollaisella saarella on myös aika mukavaa.
Sademetsän äänet olivat käsittämättömän ihania. Koko ajan jossain kuului jotain, yleensä kovaäänistä siritystä, joskus lintujen ääntä ja joskus apinoiden. Sen lisäksi huoneeseemme kuului myös aaltojen ääni. Ilmastoimaton, pieni, alkeellinen, ei-lämminvedellinen mökkimme oli juuri sopiva yösija. Saarella vuorovesi on kohtuullisen voimakas: loivan rannan vuoksi vesi vetäytyi jopa kymmenisen metriä korkeimmalta kohdaltaan ja korkeusvaihtelua taisi olla noin metri.
Saari on myös sukeltajien paratiisi koralliensa ansiosta. Sukelluskurssin käynyt Jouko lähti heti tiistaipäiväksi sukeltelemaan koralleille. Minä, Antti ja Saara lähdettiin kävelemään hieman saaren pohjoispuolelle päin. Karttaan merkitty jungle trek osoittautui todelliseksi viidakkopoluksi, jota ei kauhean usein taideta käyttää. Sitä oli kuitenkin todella hauska kävellä; kasvillisuus oli todella tiheää ja yhdessä kohdassa polulla oli jyrkkyyden vuoksi laitettu köysiäkin.
Lämpötila oli tietysti yli 30 astetta ja aurinko paistoi, joten käveleminen (tai ihan mikä tahansa muu liikunta) on aika hikoiluttavaa. Ensin satuimme hienohkolle hotellille, jonka majoja oli ympäriinsä ja jonka ranta näytti aika kivalta. Päätettiin jatkaa matkaa tovi ja päädyttiin lopulta pitkällä, hyvälle ja autiolle hiekkarannalle. Todellinen paratiisipaikka, uimaan siis! :)
Sitten takaisin. Suomen oloista poiketen uinti ei viilennä kauheasti, vaan hikoilu alkaa lähes välittömästi uudelleen. No, olivat olot muutenkin aika poikkeavat Suomeen verrattuna. Matkalla takaisin nähtiin noin viisi varaania; isoja (yli metrin) ja pieniä (noin 30 cm). Ne olivat aika suloisia, mutta pötkivät tietysti yleensä pakoon heti vaaran (eli meidät) huomattuaan. Aika nopeasti ja ketterästi sellaiset pystyvät liikkumaan, vaikkei niiden ruumiista ihan heti sitä uskoisi. Tosin tämä varaani taitaa olla vanha ja juurisyönyt.
Kun päästiin takaisin, mentiin suihkun jälkeen syömään. Taitaa se helle ja keittiön kuumuudessa työskentelevä yksi ihminen vaikuttaa siihen, että odoteltiin ruokaamme varmaan tunti. Mutta mikäs siinä ulkona istuessa. Kun kauan odotetut ruuat saapuivat, olivat ne todella hyviä. Ja sen lisäksi pöytäämme halusi väkisin kavuta istumaan paikallinen noin viisivuotias poika, joka ei vierastanut meitä lainkaan. Osasi pari sanaa englantia ja ihasteli minun ja Saaran koruja (kummallakin sattumalta sydänriipukset). Sitten paikan tai pojan omistaja tuli paikalle ja pojalle tuli lähtö.
Jouko saapui sukellusreissulta ja kertoi sen olleen aika hienoa ja kaiken lisäksi hinta-laatu-suhteeltaan erinomaista. Käytiin taas uimassa, tosin siihen ei vieläkään ehtinyt kyllästyä, illallisella ja sitten aikaisin nukkumaan.
Keskiviikoksi oltiin suunniteltu kävelyreissua saaren toiselle puolelle Juara-kylään. Aikaisin siis ylös. Tosin havaittiin, ettei mikään ravintola, kauppa tai kahvila (siis ne yhteensä noin 10) ole auki kylässämme aamukahdeksalta. Päätimme kävellä Tekekiin ja etsiä sieltä ruokaa paremmalla menestyksellä. Matka oli lyhyt ja helppo, mutta samalla hoksasimme Air Batang –kylään majoittautumisen olleen todella hyvä asia. Tekekissä oli autoja, paljon likaisempaa ja rähjäisempää, äänekkäämpää ja paljon liikennettä jo yhdeksältä aamulla, eikä ranta-alue näyttänyt mitenkään houkuttelevalta.
Löydettiin kuitenkin aamiaispaikka: paikallisten ravintola, jossa tarjolla oli herkullista paistettua riisiä ei-niin-kypsäksi paistetun kananmunan kera. Täälläpäin on tyypillistä syödä fried rice tai fried noodles, vähän kuten Suomen pyttipannu: riisiä / nuudelia, kananmunaa, maustetta, jotain vihanneksia, joskus katkarapujakin. Sitten jatkamaan matkaa. Juara-kylään ei näkynyt kuitenkaan minkäänlaista viittaa, joten kävimme kysymässä parista paikasta todella huonon turistikarttamme kera. Selvisi, että jo lähempää Air Batangia (olimme kävelleet ohi) lähtisi viidakkopolku ja Tekekin toisesta päästä (sieltä missä olimme) autotie. Päätimme valita tämän autotien, koska olimme sitä jo lähempänä.
Ohjeiden mukaan lähdimme kävelemään kukkulan päälle, josta tien pitäisi kääntyä vasempaan. Päältä kääntyikin pieni, kapea, betonipäällysteinen tie, jossa oli betonin päällä rautoja. Muitakaan isohkoja teitä ei läheltä näyttänyt lähtevän, joten päättelimme tämän olevan oikea ”autotie”. Sitten alkoikin se nouseminen. Ja sitä kesti, noin kaksi kilometriä ja nousua arviolta 500m. Aurinko paistoi paikoin puiden välistä, ei juuri tuullut ja lämpötila oli 30 +, kosteus sademetsässä lähellä sataa. Näin jälkeenpäin ajatelleen, en ole Suomessa tainnut nousta noin pitkää ja jyrkkää rinnettä. Perussa 500 metrin nousu oli aika rankka, mutta tällä kertaa nousu oli jyrkempää.
Aina välillä sen ajateltiin loppuvan, kunnes tasaisen osuuden jälkeen mutkan takana koitti taas uusi nousupätkä. Koska puusto on aika vaihtelevaa, ei kasvillisuudesta juuri pysty nousua päättelemään, siis silloin, kun on itse keskellä metsää. Mutta, sekin loppui aikanaan ja kaiken lisäksi alkoi hieman tuulla. Sen lisäksi alkoi myös näkyä työkoneita ja jälkiä siitä, että tietä ollaan parantamassa, kuten alhaalla oleva kyltti ilmeisesti kertoi (malesiaksi). Tiellä törmättiin myös muutamaan mutakohtaan, joissa punertavassa mudassa oli selvät autojen urat, mutta käveleminen näytti vähän vaikealta. Vieressä meni kuitenkin viidakon läpi aina kävellen ja skootterilla mentävä polku. Näin päästiin kuivin ja suhteellisen puhtain jaloin mutakohtien ohi.
Vähitellen meitä vastaan alkoi tulla ihmisiä joko mopoilla tai kuorma-autoilla. Taisimme olla hieman ihmeellinen näky. Jatkoimme kuitenkin matkaa ja pian alkoikin laskeutuminen, joka tietysti kesti myös aika kauan. Mutaisten kohtien lisäksi autotiellä oli tietysti jyrkkiä nousuja / laskuja, jotka oli joskus päällystetty betonilla, joskus sadeveden uurtamaa hiekkamaata. Lopulta nähtiin meri ja alhaalla siintävä kylä. Matkaa kylään tuli yhteensä yli 10 km, ja sillä matkalla oli todellakin paljon korkeuseroja. Arvelimme turistien käyttöön tehdyllä viidakkopolulla olevan vähemmän nousua, vaikkei sitä siitäkään puuttuisi.
Ensin uimaan ihanalle, rauhalliselle rannalle. Sitten syömään ja taas uimaan. Nesteitä juotiin paljon ja uiminen oli taas tietysti ihanaa. Juara on todella pieni ja rauhaisa kylä, tosin rannan tuntuma oli rakennettu täyteen etupäässä hotelleja. Päädyttiin siihen, että mennään takaisin joko veneellä tai autolla, koska kävely oli oikeasti aika rankkaa. Venekyytiin taisi tulla turistilisä, kun kävimme kysymässä hintoja, koska neljän hengen kuskaaminen olisi maksanut 200 RM (50 €). Paikalliseen hintatasoon nähden aivan tolkuttoman paljon. Autokyyti maksoi meiltä kaikilta 140 RM.
Sitä odoteltiin uiden ja hieman sovitusta ajasta kuski myöhästyi. Päästiin kuitenkin matkaan, jota ainakin minä olin jännittänyt etukäteen. Koska tällä kertaa tiesimme tien kunnon, nousut, mutakohdat ja laskut ja ne jännittivät aika paljon... Kävimme hakemassa köyden kyytiin ja sitten vain ajamaan tietä ylös. Aina nousun alussa tööttäämistä, että mahdolliset vastaantulijat tietäisivät yhden auton mentävällä tiellä tulostamme. Päällystämättömissä kohdissa auto heittelehti aika hyvin, mutta kuski oli ilmeisen kokenut.
Mutakohdistakin selvittiin vain ajamalla, viimeistä lukuun ottamatta. Siihen oli jäänyt jumiin kuoma-auto ja normiauto. Heti paikalle saavuttuamme kuski hävisi juttelemaan paikallisten kanssa. Kohta ne hävisivät viidakkoon ja siellä alkoi heilua puu. Tuntui aika hölmöltä istua autossa tekemättä mitään, ja mietittiinkin jo käydä tarjoamassa apuamme, kun arvelimme heidän kaatavan puita juuttuneiden autojen renkaiden alle. Kun kuski saapui takaisin, veti hän oven kiinni ja viittasi kinttupolulle ja lähti ajamaan sinne. Hän siis aikoi ajaa mutakohdan ohi kävely- ja mopopolkua pitkin!
Siinä saatiin me turistit pyöritellä päätä ja ihmetellä: ensinnäkin ideaa ja toiseksi toimivaa toteutusta. Taitava kuskimme sai auton mahtumaan mahdottomilta tuntuvista väleistä parin ihmisen opastaessa. Pari kertaa piti peruuttaa hieman, että auton sai kääntymään. Loppuosassa oli pahin kohta: pienehkö nyppylä, jonka päällä käännös oikealle ja tietysti reunalla iso kivi sekä kaadettu puu ja toisella puu. Mutta niin vain siitäkin selvittiin...
Kuski oli ottanut köyden näille mukaan, koska se jätettiin mutaan juuttuneiden autojen ajajille. Onneksi jonkin matkan päässä oli toinen auto, joka ilmeisesti meni auttamaan juuttuneita. Me oltiin varauduttu siihenkin, että polulta selvittyämme jäämme vetämään juuttuneita autoja. Mutta turistikuljetus jatkoi matkaansa. Sitten alkoi viimeinen ja ehkä jännittävin osuus: laskeutuminen. Onneksi kuskimme ei liiaksi haaveillut rallikuskin urasta auton paria sisustuselementtiä lukuun ottamatta. Laskeutuminen sujui hyvin, hiljaa ja rauhallisesti.
Vihdoin perillä Tekekissä, varsinainen seikkailu! Kiittelimme kuskia ja lähdimme onnellisina talsimaan takaisin Air Batangiin. Vielä uimaan, sitten suihkuun ja illalliselle. Kyllä taas nukutti. Aamulla aikaisin ylös, koska lautta Mersingiin lähti 7.30. Mersingissä aamupala ja linja-auton odottelua, jolla sitten takaisin onnellisesti Singaporeen.
Aivan loistava reissu! Turhaan niitä Perun vuoristoteitä tuli pelättyä, ja tuo autoilukokemus voitti kyllä kaikki vuoristoradat. Sen lisäksi ihastuimme saareen täysin: autottomuus, viidakko, ystävälliset ihmiset, rannat, varaanit, aurinko... Minulla on tähän asti ollut aika negatiivinen kuva aurinkorannoista. Ei ole enää, tosin en silti halua Phuketiin tai Teneriffalle. Kylässä asui myös batiikkikangas-taiteilija, joka oli tiistaina tekemässä kelta-puna-oranssia varaanikangasta. Kävimme kysymässä ja päätimme ostaa kankaan. Ei siis tarvinnut selitellä tullissa varaanien tuontia. :)
No comments:
Post a Comment